Rakastan metsiä, mutta täällä Etelä-Karjalassa tai
Etelä-Suomessa ylipäätään metsäsuhteeni on ongelmallinen. Pohjois-Pohjanmaalla
kasvaneena, eteläisessä Lapissa kesäni viettäneenä, tunnen aina olevani jotenkin
väärässä paikassa, kun kävelen eteläkarjalaisessa metsässä. Jos lähden
mustikkametsään, joudun yleensä märkään, heinäiseen ryteikköön tai synkkään
kuusikkoon, jossa ei ole aluskasvillisuutta laisinkaan. Jos taas etsin
puolukoita, joudun monesti hakkuuaukioille, jossa puolukan sijaan kasvaa heinää.
Marjojen löytäminen on yhä, 13 vuoden Etelä-Karjalassa asumisen jälkeen, vähän
sattuman kauppaa. Erityisesti hillareissut suuntautuvat yhä edelleen pohjoisen tutuille
soille.
Suomalaisilla sanotaan olevan erityinen suhde metsiin ja
metsät liitetään vahvasti osaksi suomalaisuutta myös ulkomailla. Tämä tuntuu aika
luonnolliselta, sillä yli 70 % Suomen pinta-alasta on metsää. Suomalainen
metsäsuhde on huomioitu myös aineettoman kulttuuriperinnön wikissä. Siellä
kerrotaan, että
”Metsäkulttuurilla tarkoitetaan metsiin liittyviä yksilöiden ja
yhteisöjen toimintatapoja, käytäntöjä, käsityksiä, merkityksiä ja arvoja, joita
jaetaan sosiaalisessa yhteydessä. Metsäkulttuuri syntyy ihmisen ja metsän
vuorovaikutuksessa ja ilmenee monitahoisina metsiin liittyvinä arvoina ja
erilaisina metsienkäyttötapoina, jotka liittyvät elinkeinoihin, harrastuksiin
ja elämäntapoihin. Suomalaisten metsäsuhde ei ole yksiulotteinen, vaan siihen
on aina sisältynyt erilaisia näkökulmia.”
Mistä tekijöistä rakentuu eteläkarjalainen metsäkulttuuri?
Eteläkarjalaisissa metsissä näkyy selvästi, että asumme
merkittävässä metsäteollisuuskeskittymässä. Metsät täälläpäin ovat puupeltoja,
talousmetsää. Puut kasvavat usein suorissa riveissä ja maisema muuttuu jatkuvasti
metsätalouden seurauksena. Meneepä Etelä-Karjalassa mihin tahansa
luontopolulle, ne kulkevat usein pitkin metsäautoteitä ja jossain kohti tulee
aina vastaan hakkuuaukio. Ymmärrän, että metsänhakkuut ovat taloudellisesti
merkittäviä, mutta silti sydämessä kirpaisee. Mikä luontopolku se tämä
tämmöinen on? Miksi tämäkin läntti on pitänyt parturoida ja jäljellä on vaan ryteikkö? Luonnonvarakeskuksen tutkimuksen mukaan Etelä-Karjalassa metsien suojeluprosentti on Suomen pienin, vain reilut
2 %.
Suomessa elinkeinojen ja elinympäristöjen sidos metsäluontoon
on vahva. Niin kansanperinne kuin tämän päivän yhteiskunnallinen keskustelukin
kuvastavat moniulotteista metsäsuhdetta. Myös Etelä-Karjalassa metsätalous on
merkittävä osa eteläkarjalaista kulttuuriperintöä, samoin siihen liittyvät
metsätyöt ja aikojen saatossa paljon muuttunut metsäammattilaisuus. Kesällä
lähimetsäämme raivasi mies moottorisahalla ja kun astun ulos, kuulen, kuinka metsäkone
kaataa metsää jossain lähistöllä. Metsät ovat olleet myös maataloudessa merkittävä
lisätulonlähde. ”Metsä oli maatiloille pankki, josta säästäen käytettynä
voitiin tehdä nostoja.” (Lemin historia, s. 281.)
Luumäen historiasta
löytyy seuraavanlainen kuvaus paikallisesta metsäsuhteesta. Kuvaus on päivätty
vuoteen 1870 (s. 333):
”Metsät olivat paljon tihentyneet
kaskeamisen väistyessä, mutta toisaalta kulutti kasvava väestö yhä enemmän
puuta moninaisiin tarpeisiinsa. Jos syrjemmällä metsä elpyi, niin
asuinpaikkojen äärellä se oli kovassa käytössä. Vähänkin parempi puu pyrittiin
myymään. Metsät olivat kohonneet uuteen arvoon. Aina oli tervaa ja tukkeja
myyty, mutta vasta nyt puu oli noussut todelliseen arvoon. Rahaa tuli runsaasti
ilman työtä – se oli uutta. Jälkihoidosta ei välitetty, joten epäilemättä
olivat metsät useimmissa paikoissa surkean näköisiä.”
Luumäen metsäkuvauksessa huomio kiinnittyy siihen, että
metsänomistajan sanottiin saavan metsästä hyötyä ilman työtä. Sama huomio
löytyy myös Lemin historiasta: ”metsä kasvoi itsekseen ja siitä saatiin tuloa
ilman viljelijän omaa työpanosta”. Vaikka ajatuksen ymmärtää, niin se on silti
hieman harhaanjohtava, sillä metsätöihin liittyi huolenpitoa, hakkuuta,
kuljetusta. Myöhemmin metsien hävittämisen ehkäisyyn alettiin kiinnittää
enemmän huomiota. Säädettiin yksityismetsälaki ja paikalliset
metsänhoitolautakunnat perustettiin. Metsänomistajia ryhdyttiin valistamaan
metsänhoidossa ja puunkaatajista tuli metsäammattilaisia. Nykypäivän
metsäammattilaisia tutkinut antropologi Tiina Suopajärvi on todennut, että edelleen
2000-luvun alussa metsäammattilaiset perustelevat tehokkaaseen puuntuotantoon
tähtäävää metsänhoitoa toisen maailmansodan jälkeisellä suomalaisen
yhteiskunnan jälleenrakentamisella ja hyvinvointivaltion ylläpitämisellä.
Ympäristöestetiikan emeritusprofessori Yrjö Sepänmaa on
kirjoittanut, että korpien raivaajille metsä oli vihollinen. Metsä työntyi
takaisin heti kun raivaajan voimat ehtyivät tai kun pellot hylättiin.
Metsittyminen oli villiintymistä ja kehitys on mielletty kulkevaksi metsästä
kyliin ja kaupunkeihin, ei toisinpäin. Nykyiset puupellot voidaankin nähdä
kesytettyinä metsinä, joista puuttuu villiin luontoon liitettävä arvaamattomuus.
Suomalaisesta metsäsuhteesta puhuttaessa korostetaan usein
suomalaisten erityisen läheistä suhdetta luontoon. Metsä on nykyisin usein myös
virkistäytymisen ja hyvinvoinnin lähde, hiljentymisen paikka arjen kiireessä.
Metsässä sielu lepää. Metsän estetiikkaa pohtivalle metsä edustaa luonnon alkuvoimia.
Varsinkin vanhat metsät kantavat ajan ja ikuisuuden leimaa. Kukapa ei olisi
joskus laskenut puun vuosirenkaita ja pohtinut, mitä kaikkea vanha puu onkaan
nähnyt.
Omien havaintojeni mukaan meillä on myös toisenlainen,
hieman raadollisempi suhde metsäluontoon. Metsä on meille roskakori, paikka, jonne
voimme huoletta toimittaa jätteemme (ilmaiseksi) ja toivoa, että ne häviävät
ennen kuin seuraava henkilö osuu paikalle. Olen retkilläni törmännyt
lukemattomiin huonekaluihin, autonrenkaisiin ja vanhoihin autonromuihin,
puhumattakaan kuoppiin piilotetuista vanhoista pesukoneista, talousjätteistä ja
pienemmistä roskista. Tämä on sellaista suomalaista luontosuhdetta, josta ei
tutkimuksissa tai Suomi-kuvaa kiillottavissa mainoksissa juurikaan puhuta.
Mistä tekijöistä sinun metsäsuhteesi rakentuu?
Kirjallisuutta:
Kumpulainen, K. & Miettinen, T. 1992. Luumäen
historia. Luumäki.
Sepänmaa, Y., Heikkilä-Palo, L. & Kaukio, V. (toim.)
2003. Metsään mieleni. Helsinki.
Suopajärvi, T. 2012. Liukuvat metsäyhteisöt.
Yhteisöllisyys metsäammattilaisten luonnonsuojelukertomuksissa. Artikkeli
teoksessa Ympäristö ja kulttuuri. Toim. Kallinen, T., Nygren, A. ja Tammisto,
T. Helsinki.
Talka, A., Europaeus, M., Heininen, M. &
Kähtävä-Marttinen, M. 2009. Pitäjä ison kiven takana. Lemin historia.
Jyväskylä.