Vesi on ihmiselle tärkeä elementti, sillä ilman sitä ei ole
elämää. Vesi on jotakin hyvin konkreettista, kaavan muodossa ilmaistuna H2O:ta:
meriä, järviä, jokia ja puroja; sumua ja sadetta, lunta ja jäätä. Suhteemme veteen ja vesiluontoon on myös
kulttuurinen. Vesi on tärkeä osa suomalaista
mytologiaa. Kalevalan maailmansyntymyytissä Ilmatar, ilmojen impi, laskeutuu
veteen ”veen emoseksi”. Sotka munii hänen polvelleen kuusi kultaista ja yhden
rautaisen munan. Munat rikkoutuvat, ja niistä syntyvät taivas ja maa, aurinko
ja kuu sekä pilvet. Veen emonen luo mereen niemiä, syvänteitä, rannat, lahtia
ja luotoja. Kalevalasta on tullut tutuksi myös Tuonelanjoki, raja tämän ja
tuonpuoleisen elämän välillä.
Vesi vaikuttaa monin tavoin arkeemme ja arjen rytmeihin. Vesistöillä on merkitystä myös paikkasuhteellemme. Kun istun kirjoittamassa tätä blogikirjoitusta, sähköpostiini tulee
ilmoitus tutkijoiden työryhmästä joka kokoontuu SIEF-konferenssissa vuoden 2017 maaliskuussa. Työryhmässä käsitellään ihmisen ja vesistöjen
suhdetta muuttuvien rytmien kautta. Työryhmän esittelyssä ihmisten ja vesistöjen vuorovaikutusta kuvataan näin:
In the sea, lake,
river or coastal areas a dwelling is connected and build not only to its
geographical position but also to human experience of its "waterway"
location, which influences to the sense of place. Water itself is unique as an
element in the sense that it is both universal and particular.
To settle down in the
local, changing rhythm and time of water defines everywhere strongly one's
observations, identities and actions, such as practices of place making. Even
if impacts of global changes are received locally, cultural knowledge is
constituted in local practical activities, rather than being imported into
them.
Etelä-Karjalan pinta-alasta on vettä reilut 23 % ja
maakunnan itseoikeutettu nimikkojärvi on Saimaa. Suuri osa maakunnan väestöstä
asuu Saimaan tai jonkin muun vesistön läheisyydessä, eikä tämä voi olla
vaikuttamatta eteläkarjalaiseen elämään. Esimerkiksi Taipalsaari on yksi Suomen
saaristokunnista ja vesi on vaikuttanut ja vaikuttaa yhä hyvin konkreettisin
tavoin siellä asuvien ja liikkuvien ihmisten elämään joka päivä. Saimaa on
ollut taipalsaarelaisille sekä pelto että tie.
Tutkimuksissani olen pohtinut onko vesi samanlaista
kaikkialla eli onko alueellisissa suhteissa veteen eroja. Tähän pohdintaan
minut johti eräs väitöskirjatyössäni haastattelema nainen, joka kuvasi omaa
suhdettaan Vuokseen näin:
”Mie oon aina sanonu, et kun imatralaiset jotenki Saimaata ylistää, ni
miul on kyl Vuoksi paljo rakkaampi. Miul ei niinku Saimaaseen oo mitää
tunnesidettä tai sellasta. Et tietysti samaa vettähän se on mut kuitenkii.
Vuoksi on miul se juttu.”
Tämä sitaatti kertoo siitä, että eletty ja
koettu maisema on katsottua maisemaa rikkaampi ja samalla läheisempi. Tällaiseen maisemaan on muodostunut aivan erityinen side, joka halutaan myös
säilyttää, jopa säilöä. Tämä säilöminen on nykyisin helppoa, sillä valokuvaus
on suositumpaa kuin koskaan aiemmin. Rakkaat maisemat kulkevat aina mukana ja
niitä voi katsella missä ja milloin vain. Sitaatissa henkilö kuvaa omaa erilaista suhtautumistaan Vuokseen ja Saimaaseen - virtaavaan veteen ja järveen. Myös suhde mereen on
erilainen kuin järviin. Useat meren rannoilla asuneet kaipaavat merta niin
paljon, ettei sisämaan järvimaisema sitä korvaa, vaikka se kaunis olisikin.
Itsekin huomaan ilman kulkevan paremmin keuhkoissani ja sieluni lepäävän,
kun näen meren ja katson sen rannattomaan horisonttiin. Katsomisen lisäksi merivesi tuoksuukin erilaiselta kuin järvivesi. Siksi mikään järvi ei pysty tuottamaan minulle samanlaista tunnetta kuin meren näkeminen. Kokemuksina vesi ei ole samanlaista
kaikkialla.
Vesistösuhteillakin nurjat puolensa: järvet ja etenkin joet
toimivat usein viemäreinä, jotka kuljettavat likavesiämme. Olin jo 1990-luvulla
mukana Helsingin yliopiston tutkijan vetämässä hankkeessa, jossa tutkittiin
Suomen vesiensuojelun historiaa. Tuolloin näkyväksi tehtiin kaupunkien
ponnistelut vesien suojelun suhteen: oli edelläkävijöitä ja niitä, jotka
toimivat vasta lain pakottamana. Edelläkävijöihin lukeutui pikkuinen
Pietarsaaren kaupunki, joka jo 1900-luvun alussa haaveili
jätevedenpuhdistamosta. Suurena vaikuttimena oli, että kaupungin jätevedet
kulkeutuivat pieneen lahteen, joka oli ollut silloisen kaupungininsinöörin ja (myöhemmin
kaupunginjohtajan) lapsuuden leikkipaikka. Eipä ihme, että hän ajoi
voimakkaasti lahden puhdistamista uusimman saatavilla olevan teknologian
avulla, vaikka se vaatikin suuria rahallisia investointeja. Lappeenrannassa
käytävä keskustelu jätevesien puhdistusratkaisuista muistuttaa monilta osin
varsin paljon 1900-luvun kamppailuja.
Etelä-Karjalassa on kymmeniä vuosia pohdittu kuinka Saimaata
olisi yhtäältä suojella paremmin ja toisaalta mahdollista hyödyntää paremmin
maakunnan markkinoinnissa ja houkutella näin myös matkailijoita alueelle.
Työryhmiä on perustettu, on tehty ehdotuksia ja raportteja on kirjoitettu. Suunnitelmia
on ollut esimerkiksi Suur-Saimaan kansallispuistonomaisesta alueesta ja
mahdollisesta pääsystä Unescon maailmanperintökohteiden joukkoon. Nyt ollaan kovaa
vauhtia rakentamassa Saimaa Geoparkia. Näyttäisi siltä, että tällä kertaa
päästään myös maaliin saakka. Toivottavasti. Saimaata ja Lappeenrantaa tekee Suomessa ja
maailmalla tunnetuksi myös Sorjonen, jossa Saimaa näyttäisi olevan melkeinpä
yksi päähenkilöistä. Nähtäväksi jää, millainen vaikutus televisionäkyvyydellä
on.
Haluaisitko kertoa millainen sinun suhteesi alueen vesistöihin on? Mikä vesistö sinulle on rakkain? Miksi? Osaisitko elää ilman vesistöjen läheisyyttä?