Olin reilu viikko sitten mukana Lappeenrannan kaupungin
historiatoimikunnan ja Lappeenrannan museoiden järjestämässä yleisötilaisuudessa "Eletty ja muistettu Etelä-Karjala".
Tilaisuudessa oli kolme alustusta ja alustusten
jälkeen oli varattu aikaa sen pohtimiseen mitä eteläkarjalaisuus oikeastaan
tarkoittaa.
Olin mukana suunnittelemassa tuota tilaisuutta ja minua kyllä
hieman jännitti tuleeko väkeä paikalle ja miten muistelu tulee onnistumaan.
Pelkoni oli täysin turha. Museon sali oli ääriään myöten täynnä ja
eteläkarjalaisuuden ja Etelä-Karjalan pohdinta oli hedelmällistä. Keskustelua
riitti monenlaisista aiheista: pohdimme esimerkiksi oman murteen merkitystä ja
kotiseuturakkautta. Olin niin onnellinen siitä, että ihmiset haluavat tulla muistelemaan omaksi kokemaansa paikkaa yhdessä.
Lappeenrannan Valtakatu vuonna 1978. Kuvaaja Aarne A. Mikonsaari. Kuva: Lappeenrannan museot (KUVMIKV2:60). Lupa: Creative Commons. |
Minulta on usein kysytty miten muistellut ja kerrotut
tarinat voivat olla tieteellisen tutkimuksen aineistoa. Nämä kyselijät ovat
erityisesti epäilleet muistitiedon ja kerrottujen muistojen todenperäisyyttä. Muistelijat
itsekin ovat voineet ajatella, etteivät heidän omat kokemuksensa voi olla
tutkijalle merkityksellisiä ja tuoneet mukanaan esimerkiksi jonkin kirjan,
jonka ovat ajatelleet vahvistavan kertomuksensa todenperäisyyttä. Onpa joku muistelija joskus kertonut minulle kirjasta lukemaansa omina muistoinaan.
Muistitietotutkimus on oma tieteellinen haaransa.
Englanniksi muistitietotutkimuksesta käytetään suulliseen kerrontaan viittaavaa
”oral history” käsitettä, mutta Suomessa muistitietotutkimus pitää sisällään myös kirjoitetun kerronnan. Muistitiedosta tuli legitiimiä tutkimusaineistoa
historiatieteissä ja folkloristiikassa 1980- ja 1990-luvuilla ja muistitietotutkijoilla
on myös oma verkostonsa, FOHN. Muistitietoa on tallennettu paljon esimerkiksi Suomen kirjallisuuden seuran
arkistoihin ja seura järjestää säännöllisesti erilaisia muistitietokeruita.
Kertomus on yksi tietämisen muoto. Me kaikki tiedämme, että
ennen kirjoitustaidon yleistymistä, tietoa tallennettiin ja sitä jaettiin
kerrottujen tarinoiden muodossa. Yhä edelleen ihmisellä on taipumus rakentaa
oppimastaan erilaisia tarinoita ja nämä tarinat edistävät opitun muistamista.
Muistitiedon hyödyntäminen tutkimuksessa ei ole aivan
ongelmatonta, sillä siinä on huomioitava muutamia reunaehtoja. Muistelu on aina
kytköksissä nykyhetkeen eli siitä ei voi päätellä miten asiat oikeasti olivat
tai mitä oikeasti on tapahtunut, sillä muisti valikoi, muokkaa ja muuttaa
tallentamaansa aineistoa. Mikäli halutaan selvittää mitä todella on tapahtunut,
tutkimuksen tueksi tarvitaan esimerkiksi arkistoaineistoa (eikä tutkimus välttämättä sittenkään tavoita menneitä tapahtumia, vaan luo niistä aineistoon perustuvan tulkinnan). Muistitietotutkimus
on kuitenkin tärkeätä, kun selvitetään menneisyyden merkitystä nykyhetkessä.
Tätä tutkimussuuntaa kutsutaan hermeneuttiseksi eli tulkitsevaksi
muistitietotutkimukseksi.
Eletty ja muistettu Etelä-Karjala -tilaisuudessa moni kertoi
meille rakkaudestaan Etelä-Karjalaan ja siitä, kuinka olivat tänne seudulle päätyneet. Joka ikinen näistä kokemuksiin perustuvista muistoista ja kertomuksista on minulle kullan arvoinen kun
ryhdyn pohtimaan eteläkarjalaista identiteettiä ja sen rakennusaineksia. Eräs
mies kertoi tilaisuudessa meille kuinka he olivat vaimonsa kanssa lomailleet
ahkerasti Järvi-Suomessa. Kun heille tuli mahdollisuus vaihtaa asuinpaikkaa, Etelä-Karjala
valikoitui uudeksi paikaksi juuri järviensä myötä. Nyt he asuvat ”loman sisällä”
kuten hän asian ilmaisi. Tämä samainen mies kertoi Konnunsuolle rakentamastaan
Eilisyyden verstaasta, jonne hän on kerännyt
esineistöä yhden ihmisen elämän varrelta. Odotan innolla, että pääsen
vierailemaan siellä ensi keväänä! Kirjoitan siitä sitten lisää.
Amanuenssi Miikka Kurri Lappeenrannan museolta esitteli
Finna-tietokantaa, jonne on talletettu paljon vanhoja valokuvia Etelä-Karjalasta. Kuvat
toimivat usein muistamisen tukena ja palauttavat mieliimme asioita, jotka
luulemme jo unohtuneen. Valokuvien kautta vanhat rakennukset, tiet ja puistot
täydentyvät tuoksuilla ja äänillä. Muistamme ehkä miltä kaupasta ostettu
tikkukaramelli tai jäätelö maistui tai miltä äidin käsi tuntui kun kävelimme yhdessä
kauppaan kuvassa näkyvää tietä pitkin. Tätä voi kutsua nostalgiaksi, koti-ikäväksi
ja menneisyyden kaipuuksi, mutta onnellisilla muistoilla on suuri merkitys
elämämme kannalta ja ne voivat auttaa myös selviytymään ikävämmistä
kokemuksista.
Kioski Valtakadulla, 1970-luku. Kuva: Lappeenrannan museot (KUVKVV1632:105). Lupa: Cretive Commons. |
Jokaisella Etelä-Karjalaan liittyvällä muistolla, kertomuksella ja tarinalla on oma merkityksensä. Niitä voi lähettää minulle myös sähköpostilla osoitteeseen ekarjalahistoria(ät)gmail.com.
Lisää luettavaa:
Fingerroos, O., Haanpää, R., Heimo, A. ja Peltonen, U-M.
(2006) Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä. Helsinki, SKS.
Ukkonen, T. (2000) Muistitieto tutkimuksen kohteena ja aineistona. Elore 7(2).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti