Sanalla paikka tarkoitamme usein fyysistä lokaatiota, siis
kartalla sijaitsevaa pistettä, jolla on omat koordinaattinsa. Kulttuurisesta
näkökulmasta tarkasteltuna paikkaa on vaikeampi määritellä, sillä se saa monet merkityksensä eletyn elämän, kokemusten ja kertomusten kautta. Sosiologi Henry Lefebvre kirjoitti, että paikka on eletty (lived), havaittu ja käsitetty (perceived) ja kuviteltu (concieved). Paikalla on oma
materiaalinen ulottuvuutensa – rakennukset, kulkuväylät ja luonto. Paikkaan
liittyy vahva ajallinen ulottuvuus, sillä kaikilla paikoilla on oma historiansa. Kokemukset paikoista ovat
yksilöllisiä, mutta samalla paikka voi olla myös kollektiivinen, jaettu kokemus. Kokemuksia ja paikan merkityksiä välitetään eteenpäin muistelemalla. Jos paikkaa tarkastellaan kulttuurisesti muistojen kautta välittyvänä, ei ole niin tärkeää onko paikka oikeasti olemassa, keksitty, väärin muisteltu tai jopa valehdeltu. Paikka on merkityksellinen sellaisenaan.
Oma koti, asuinpaikka, elinympäristö
ovat meille tärkeimpiä paikkoja. Myös luontoon ja ympäristöön liittyvä maiseman käsite
on tärkeä paikkatutkimuksen kannalta: ympäristöestetiikan emeritusprofessori Yrjö Sepänmaa puhuu sydämen maisemasta, joka on se paikka ja maisema, johon olemme
kasvaneet ja kiintyneet. Kotiin, muistojen seutuun ja toimeentuloon liittyviin
paikkoihin kohdistuvat tunteet ovat kestävämpiä ja vaikeimmin ilmaistavia.
Paikkaa voi tarkastella myös mielen tasolla
Paikkaan liitetään usein myös monenlaisia tunteita - jossakin paikassa on hyvä olla, toisessa ei. Norjalainen arkkitehti ja arkkitehtuurin tutkija
Christian Norberg-Schulz on käyttänyt tutkimuksissaan käsitettä genius loci
- paikan henki - hän viittaa erityisesti paikkoihin, joista löytyy "se jokin", henki. Paikan henki viittaa paikkaan
kokonaisvaltaisena ja kokemusperäisenä elementtinä, mutta siihen sisältyy myös paikan luonnollinen
ympäristö eli paikkaan liittyvät muistot ja mielikuvat sekä niiden tulkinnat ja
merkitykset. Paikan eri
elementit luovat ilmapiirin, joka vaikuttaa myös fyysiseen vointiimme. Paikan
henki ilmenee, kun ihmisillä on hyvä suhde luontoon niin psyykkisessä kuin
fyysisessäkin mielessä. Paikan henki voi viitata myös ”perinteiseen”
luontosuhteeseen, jossa haltioilla ja hengillä on ollut oma sijansa. Pohjoisten
kulttuurien ihmiset ovat uskoneet, että paikalla on sielu, johon oli jollain
tavoin oltava yhteydessä. Sielu siirtyi esimerkiksi rakennuksiin ensimmäisen
(tai joissain tapauksissa neljännen) hirsikerran rakennusvaiheessa.
Antti Kiuru kirjoittaa, että rakennetussa
ympäristössä on olennaista ihmisten tapa olla paikoissa. Se, miten ihmiset
hoitavat, kohtelevat ja kunnioittavat elinympäristöään on aistittavissa, vaikka
asuinympäristöä ei koettaisi muuten kovin miellyttäväksi. Myös tottumus ja
lapsuudessa koettu ympäristö on huomioitava. Omasta kokemuksestani tiedän, että aukean maiseman ääressä kasvaneen
on vaikea sopeutua mäkiseen maastoon, jossa horisontti ei näy. Toiset kertovat, että vesistön
rannalla kasvaneena on hankala tuntea sisämaan maisemaa omakseen. Jos ihminen
joutuu asumaan paikoissa, joita hän ei koe miellyttäviksi, seurauksena on usein
välinpitämättömyys, jonka seurauksena paikan hengestä on vaikea saada otetta.
Tanja Karppinen kirjoitti muutamia vuosia sitten Sivistyksen kehto -blogissammepaikan hengestä seuraavasti: Paikan henkeä kuvaa hyvin eteläkarjalainen sanonta
”Ei mikkää oo mittää, jossei mittää minnää piä”. Tähän kiteytyy ajatus paikan
hengen henkilökohtaisuudesta: Paikka saa tietyt arvot ja merkitykset siitä,
miten ihminen sen kokee. Paikkaa täytyy pitää jonain, jotta se voi saada
hengen. Samasta asiasta kertoo myös se, että on usein vaikea todistaa paikalla
olevan henki, jonka muutkin pystyvät aistimaan - tai aistimaan samanlaisena.
Paikalle muodostuu tai on muodostumatta henki. Paikan henki muodostuu siitä,
että ihminen samaistuu paikkaan, välittää siitä, kokee sen. Ihminen muodostaa
paikalle hengen, joka perustuu hänen mielikuviinsa, tietoihinsa, tunteisiinsa
ja kokemuksiinsa.
Kun muutamia vuosia sitten kävimme vanhempieni ja sisarusteni kanssa isän kotipaikalla Kurkijoella, siskoni istui kalliolla ja pyyhki silmiään. Hän näki mielessään kuinka hänelle erityisen rakas, minun syntymäni aikoihin kuollut mummoni kulki samoissa maisemissa. Hän tunsi mummon läsnäolon, vaikka ei koskaan ollut häntä kyseisessä paikassa nähnytkään. Kertomukset paikasta rupesivat elämään eri tavalla, kun maiseman koki omin aistein.
Mikä on oma lempipaikkasi Etelä-Karjalassa? Miten kuvailet itsellesi tärkeää paikkaa? Miltä se tuntuu? Mitä kaikkea siihen liittyy?
Paikat kytkeytyvät vahvasti kehollisuuteen. Keho ja paikka muodostavat tärkeän yhteyden
kulttuuriin, sillä kehoa voidaan pitää kulttuurisesti koettuna olemuksena. Keho
on paikka, jossa ihminen kokee ja ihmisen kokemukset ovat lähes aina kokemuksia
kehosta. Näin valtaosa elämäntilanteista
saa merkityksensä kehon kautta. Paikan fenomenologiassa kehoon sisältyy paikan
syvin olemus sekä sen havaitseminen sellaisena kuin se todellisuudessa on.
Tällöin paikan perimmäisen olemuksen ymmärtäminen edellyttää sen alkuperän ja
luonteen ymmärtämistä. Syntyy taju paikasta (sense of place). Kokemus paikasta
on siis yksilöllinen. Ympäristöpsykologit puhuvatkin paikkatunteesta tai
kiintymisestä paikkaan (place attachment).
Mikä on epäpaikka?
Yhdelle joku
tietty paikka on merkityksellinen, toiselle se sama paikka on merkityksetön. Ranskalainen kulttuuriantropologi Marc Augé määrittelee epäpaikat väliaikaisuuden,
kauttakulun ja anonymiteetin tiloiksi. Epäpaikoilla ei ole identiteettiä,
historiaa tai kulttuurista arvoa. Sellaisia voivat olla esimerkiksi
ostoskeskukset, lentokentät tai moottoritiet, hotellihuoneet tai pakolaisleirit.
Augé korostaa paikan suhteita, historiaa ja identiteettiä. Vastaavasti paikka,
joka ei kiinnity historiaan tai identiteettiin tai jossa voi toimia
luottokorttinsa avulla lausumatta sanaakaan, määrittyy Augén mukaan
epäpaikaksi. Paikka ja epäpaikka eivät kuitenkaan sulje toisiaan pois, sillä aivan
täysin puhdasta versiota kummatakaan on vaikeata löytää. Toisen paikka voi aina
olla jollekin toiselle merkityksetön epäpaikka. Paikattomuudesta
(placelessness) on kirjoittanut myös maantieteilijä Edward Relph. Relph
kirjoittaa myös sisäpuolisuuden (insidedness) ja ulkopuolisuuden (outsidedness)
tunteesta paikkaan liittyen. Kun ihminen kokee olevansa sisäpuolella, hän on
turvassa, kokee olevansa kotonaan. Ulkopuolisuuteen liittyy esimerkiksi
koti-ikävän tunne. Paikkattomuuden tunne syntyy Relphin mukaan kitschistä –
suurten massojen arvojen kritiikittömästä hyväksymisestä ja tehokkuuden
nousemisesta itsetarkoitukseksi.
Paikan tuottaminen – paikan identiteetti
Paikka
ei ole koskaan historiaton, ja jokaiseen paikkaan voi liittyä samanlaisissakin
olosuhteissa erityyppisiä paikkasuhteita. Maantieteilijä Petri Raivon tulkinnan
mukaan etenkin menneisyyden paikkojen merkityksiä ja niihin liittyvää
historiallista tulkintaa tuotetaan, vahvistetaan ja esitetään jatkuvasti. Näin joillekin
tunnetuille paikoille muodostuu imagoksi tietynlainen paikan henki, joka
voidaan tuntea kollektiivisesti ja josta voidaan kertoa kuin yhdellä suulla. Tuottamisesta
huolimatta jokainen kokee paikan omalla tavallaan. Välinpitämätön ei henkeä
aisti ja onkin tärkeätä, että paikan imagoa luotaessa ihmisten paikkaan
liittyvät tunteet otetaan huomioon.
Liike
ja muutos ovat olennainen osa paikkaa, sillä ”paikka muuttuu ja muuntuu
kokijansa mukaan”. Ajalla on tärkeä merkitys ihmisten paikkasuhteelle:
pitkäaikainen suhde paikkaan on erilainen (täynnä muistoja) kuin lyhyeksi jäävä
kosketus (joka sekin voi olla merkittävä). Kulttuurisesti suuntautuneet paikan
tutkijat ovat olleet kiinnostuneita tästä pysyvyyden ja muutoksen suhteesta:
onko paikka liikettä vai pysyvyyttä? Haluavatko ihmiset, että paikka pysyy
muuttumattomana vai onko muutos hyvästä?
Mielestäni
paikan luonteeseen kuuluu jatkuva muutos ja liikkeessä oleminen. Antropologi
Tim Ingold tarkastelee elämismaailmaa verkostomaisesti solmujen ja näitä
yhdistävien polkujen muodostamana seittinä. Emme elä pelkästään paikoissa, vaan
elämä syntyy liikkeestä paikkojen välillä. Hän
käyttää käsitettä ”wayfaring”, joka kuvastaa
liikettä: ”Life is not fundamentally place-bound, but place-binding. It unfolds
not in places, but along paths. Proceeding along a path, every inhabitant lays
a trail. Where inhabitants meet, trails are entwined, as a life of each becomes
bound up with the other. Every entwining is a knot, and the more that the
lifelines are entwined, the greater the density of the knot. Places are like
knots and threads from which they are tied are lines of wayfaring.”
Ajallisuuden
merkitys ihmisen paikkasuhteissa näkyy siinä, että paikkasuhteen pituudella on merkitystä.
Pitkään samalla paikalla asuneen tai käyneen henkilön kohdalla voidaan puhua
elämäkerrallisesta paikkasuhteesta. Tällaisessa paikkasuhteessa ei ole kyse
vain jostakin tietystä alueesta ja sillä sijainneista rakennuksista, vaan
perhe-, suku- ja henkilöhistorioista, yhteisöllisyydestä, identiteeteistä,
tunnesiteistä, maisemasta ja sen esteettisistä arvoista.
Paikan
merkitystä alueen ihmisille voidaan tallentaa myös tarinoiden
tai visuaalisten ilmentymien muodossa. Silja Nikulan väitöskirjassa
paikkakokemusten perusteella syntyi etnofiktioita,
koska ne tarjosivat tekijän kannalta kiinnostavan haasteen yhdistellä koettua,
kuultua ja kuviteltua. Niissä rakentui myös uusia tarinoita mahdollisine
maailmoineen.
On
muistettava, että paikka (tai tila) on monimutkainen rakennelma. Paikasta
syntyy usein moninainen kertomus, jossa paikka on yhtä aikaa muuttuva ja muuttumaton, jopa paikka tai epäpaikka ihmisestä
riippuen. Paikan kuvaamisen rikkaus syntyy moninaisista, jopa
ristiriitaisistakin kertomuksista, ja määritelmiä tekevät niin paikkaa
tarkastelevat teoreetikot kuin sitä arkielämässään käyttävät maallikotkin.
Ilman erilaisia kertomuksia paikka näyttää liian silotellulta.
*tämä teksti on esitetty alustuksena Etelä-Karjalan kulttuurityöryhmän kokouksessa 14.1.2015.
Lähteitä:
1. Augé, M. Non-places: introduction to an anthropology of
supermodernity. 1995 (1992). Translated by John Howe. Verso.
3. Knuuttila, S., Laaksonen, P., Piela, U. (toim.) Paikka.
Eletty, kuviteltu, kerrottu. SKS. 2006.
4. Korjonen-Kuusipuro, K. Yhteinen Vuoksi. Oulun yliopisto. 2012.
(väitöskirja)
5. Meriläinen-Hyvärinen, A. (2010) ”Sanoppa mulle onko
meijän hyvä täällä?” Paikkakokemukset kolmen talvivaaralaisen elämässä. Elore
Vol. 17 (1), 2010.
6. Mäkinen, H. Paikan taju. Ympäristön, taiteen ja
taidekasvatuksen risteyksessä. 2011. Aalto-yliopisto, taideteollinen
korkeakoulu.
7. Nikula, S. Paikan henki. Matkailijan mielikuvasta
graafiseksi kokemukseksi. Lapin yliopisto. 2012. (väitöskirja)
8. Launis, T. Tila, aika ja virtuaalisuus. 2006. Tampereen
teknillinen yliopisto. Julkaisu 611. (väitöskirja)
9. Relph,
E. Place and placelessness. 2008 (1976). Pion Limited.