Kun puhutaan karjalaisista
tai eteläkarjalaisista ihmisistä, esille nousee usein kateus. Karjalainen kateus mainitaan useaan kertaan myös
eteläkarjalaisuuteen liittyvässä kyselyssämme. Keväällä avoinna olleen kyselyn avulla halusimme selvittää
millaisia asioita vastaajat liittävät Etelä-Karjalaan ja eteläkarjalaisuuteen. Sähköiseen
kyselyyn vastanneista 60 henkilöstä suurin osa asui Etelä-Karjalassa tai hänen
juurensa olivat tällä alueella. Kysely ei täytä tieteellisen tutkimuksen
kriteereitä, eikä sitä tarkoituskaan analysoida tieteellisen tarkasti. Vastaukset antavat kuitenkin viitteitä siitä millaisia seikkoja eteläkarjalaisuuteen
liitetään ja mitä vastaajat itse pitävät tärkeinä.
Kateuskin nousee esille. Kyselyn vastauksissa eteläkarjalaisia
kuvattiin kateellisiksi, sisäänpäin lämpiäviksi ihmisiksi ”jotka eivät kykene
yhteistyöhön, jos se ei edesauta omaa etua”. Eteläkarjalaisuuteen usein liitetyn iloisuuden lisäksi eteläkarjalaiset nähtiin myös kateellisina ja
kieroina selkään puukottajia. Kateuteen liittyi myös itsekkyyttä ja oman edun
tavoittelua. Lisäksi kateutta nähtiin Etelä-Karjalan kaupunkien välisissä kiistoissa. Etelä-Karjalasta päin katsottuna kateus tuntui ulkopuolisten panettelulta: kateuden leimakirveellä eteläkarjalaisia lyövät usein
muualta tulleet, jotka eivät ymmärrä karjalaisuutta. Liekö he itse ovat kateellisia täkäläisille?
Kulttuurintutkijoiden
mukaan kateuden juuret ovat suomalaisessa kansanuskossa, jossa onnea oli
olemassa tietty vakiomäärä. Onnea ei tullut mistään lisää, sen paikka vain
vaihtui. Onnen vakioisuuden ajatus liittyy maailmankuvan muutokseen, joka
tapahtui, kun pyyntikulttuurista siirryttiin agraariseen elämänmuotoon. Tällöin
ympäröivä maailma alkoi selvemmin jakautua tuttuun ja turvalliseen ”tämänpuoleiseen”
eli kotipiiriin ja kotipiiriä ympäröivään hallitsemattomaan ”toiseen” eli
erämaiseen luontoon. Ihmiset asettuivat asumaan kyläkunnittain ja naapureita
alettiin tarkkailla. Jos naapurilla oli asiat paremmin kuin itsellä, se oli
itseltä pois. (Pulkkinen 2014, 263.) Etnologian
professori Laura Stark on kirjoittanut, kuinka vielä 1900-luvun alun magiaan
liittyvässä muistelukerronnassa nousee esille vihamielisyys, naapureiden
vandalismi, riidat ja väkivalta, epäluuloisuus ja kosto, empatian puute sekä
viha henkilökohtaisena voimavarana. Empatiaa osoitettiin vain omaan talouteen
kuuluvia henkilöitä kohtaan. (Stark 2005, 85.) Pulkkisen (2014) mukaan onnen vakioisuuden
ajatus murtui vasta kun moderni teollinen kulttuuri alkoi tuottaa taloudellista
hyvää koko ajan lisää.
Maatalousvaltaisessa
kulttuurissa erityisesti naapurin sato oli ainaisen kateuden aihe ja onnen
lisäämiseksi oli harjoitettava pilaustaikuutta, jonka tarkoituksena oli luonnollisesti pilata
toisen onni ja siirtää se itselle. Esimerkiksi Lemillä kaskenpolttoon liittyi tapa, jossa paikalle osuneille
paimenlapsille oli annettava osa eväistä, muutoin he olisivat voineet pilata kaskimaan
laulamalla ”peltois puita kasvakoon, jos ei puita niin pujua, pilliheinän
piipposia, saviheinän saikkosia”. (Europaeus 2009, 199.) Pahaan silmään ja sanamagiaan oli syytä suhtautua vakavasti.
Ihmisten välille
vihamielisyyttä ja epäluuloa kylvivät erilaiset onnettomuudet, joiden syy oli
todennäköisesti juuri naapurin paha silmä eli kateus. Tätä vastaan oli
erilaisia varautumismenettelyjä, joista on useita kertomuksia
eteläkarjalaisessa tarinaperinteessä. Myös tietäjät, noidat ja parantajat
pystyivät halutessaan suojelemaan ihmisiä pahalta silmältä tai parantamaan jo
syntyneitä vahinkoja. Ninnu Koskenalhon
mukaan kateuteen liittyi läheisesti kehuminen, joka toi kehujen kohteelle
välitöntä epäonnea. Epäonnelta oli siis suojauduttava vähättelemällä nopeasti
kehujen kohdetta. Kehuissa piilevän kateuden ja pahan silmän sai ikään kuin
hämättyä tiehensä, kun nopeasti haukkui omaisuutensa arvottomaksi roinaksi.
Kuulostaako tutulta? Käyttäytymisemme kulttuuriset juuret ovat syvemmällä kuin luulimmekaan. Aika, jolloin pahaa silmää todella pelättiin ja onnea varjeltiin tuntuu olevan kaukana. Silti omassakin käyttäytymisessä tunnistaa kyseisiä piirteitä: Kel onni on, se onnen kätkeköön. Omalla onnella ei ole syytä kehuskella, sillä se yleensä kääntyy ja sitten joutuu muiden pilkan kohteeksi. Ehkä hieman pilke silmäkulmassa voi todeta, että karjalaisella kateudella on aikanaan ollut tärkeä kulttuurinen
merkitys. Kateutta ei kannata pilkata, saatika pitää negatiivisena ilmiönä, vaan positiivisena varautumisena onnellisuuteen.
Tällä kuvalla ei ole mitään tekemistä kateuden kanssa.
Onpahan vaan todella kaunis paikka Lemin raitilla.
Lähteet:
Mikko Europaeus:
Kansankulttuuri. Teoksessa Talka, Anu, Europaeus, Mikko, Heininen, Mirja, Kähtävä-Marttinen,
Minna: Pitäjä ison kiven takana. Lemin historia, Lemi. 2009. 161–218.
Ninnu Koskenalho: Kateus
ja vähättely Suomessa. Antroblogi (http://www.antroblogi.fi/2017/06/kateus-ja-vahattely-suomessa/).
2017.
Risto Pulkkinen: Suomalainen kansanusko — samaaneista
saunatonttuihin. 2014.
Laura Stark: Taikuus ja
kristinusko. Suomalaisen maalaisyhteisön kaksi moraalijärjestelmää
1800-luvulla. Teoksessa Laaksonen, Pekka, Knuuttila, Seppo & Piela, Ulla
(toim.) Kansanetiikka. Kalevalaseuran vuosikirja 84, Helsinki. SKS, 84-103.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti