Muistellaan!

Olin reilu viikko sitten mukana Lappeenrannan kaupungin historiatoimikunnan ja Lappeenrannan museoiden järjestämässä yleisötilaisuudessa "Eletty ja muistettu Etelä-Karjala". 

Tilaisuudessa oli kolme alustusta ja alustusten jälkeen oli varattu aikaa sen pohtimiseen mitä eteläkarjalaisuus oikeastaan tarkoittaa.

Olin mukana suunnittelemassa tuota tilaisuutta ja minua kyllä hieman jännitti tuleeko väkeä paikalle ja miten muistelu tulee onnistumaan. Pelkoni oli täysin turha. Museon sali oli ääriään myöten täynnä ja eteläkarjalaisuuden ja Etelä-Karjalan pohdinta oli hedelmällistä. Keskustelua riitti monenlaisista aiheista: pohdimme esimerkiksi oman murteen merkitystä ja kotiseuturakkautta. Olin niin onnellinen siitä, että ihmiset haluavat tulla muistelemaan omaksi kokemaansa paikkaa yhdessä.

Lappeenrannan Valtakatu vuonna 1978. Kuvaaja Aarne A. Mikonsaari.
Kuva: Lappeenrannan museot (KUVMIKV2:60). Lupa: Creative Commons.

Minulta on usein kysytty miten muistellut ja kerrotut tarinat voivat olla tieteellisen tutkimuksen aineistoa. Nämä kyselijät ovat erityisesti epäilleet muistitiedon ja kerrottujen muistojen todenperäisyyttä. Muistelijat itsekin ovat voineet ajatella, etteivät heidän omat kokemuksensa voi olla tutkijalle merkityksellisiä ja tuoneet mukanaan esimerkiksi jonkin kirjan, jonka ovat ajatelleet vahvistavan kertomuksensa todenperäisyyttä. Onpa joku muistelija joskus kertonut minulle kirjasta lukemaansa omina muistoinaan.

Muistitietotutkimus on oma tieteellinen haaransa. Englanniksi muistitietotutkimuksesta käytetään suulliseen kerrontaan viittaavaa ”oral history” käsitettä, mutta Suomessa muistitietotutkimus pitää sisällään myös kirjoitetun kerronnan. Muistitiedosta tuli legitiimiä tutkimusaineistoa historiatieteissä ja folkloristiikassa 1980- ja 1990-luvuilla ja muistitietotutkijoilla on myös oma verkostonsa, FOHN. Muistitietoa on tallennettu paljon esimerkiksi Suomen kirjallisuuden seuran arkistoihin ja seura järjestää säännöllisesti erilaisia muistitietokeruita.

Kertomus on yksi tietämisen muoto. Me kaikki tiedämme, että ennen kirjoitustaidon yleistymistä, tietoa tallennettiin ja sitä jaettiin kerrottujen tarinoiden muodossa. Yhä edelleen ihmisellä on taipumus rakentaa oppimastaan erilaisia tarinoita ja nämä tarinat edistävät opitun muistamista. 

Muistitiedon hyödyntäminen tutkimuksessa ei ole aivan ongelmatonta, sillä siinä on huomioitava muutamia reunaehtoja. Muistelu on aina kytköksissä nykyhetkeen eli siitä ei voi päätellä miten asiat oikeasti olivat tai mitä oikeasti on tapahtunut, sillä muisti valikoi, muokkaa ja muuttaa tallentamaansa aineistoa. Mikäli halutaan selvittää mitä todella on tapahtunut, tutkimuksen tueksi tarvitaan esimerkiksi arkistoaineistoa (eikä tutkimus välttämättä sittenkään tavoita menneitä tapahtumia, vaan luo niistä aineistoon perustuvan tulkinnan). Muistitietotutkimus on kuitenkin tärkeätä, kun selvitetään menneisyyden merkitystä nykyhetkessä. Tätä tutkimussuuntaa kutsutaan hermeneuttiseksi eli tulkitsevaksi muistitietotutkimukseksi.

Eletty ja muistettu Etelä-Karjala -tilaisuudessa moni kertoi meille rakkaudestaan Etelä-Karjalaan ja siitä, kuinka olivat tänne seudulle päätyneet. Joka ikinen näistä kokemuksiin perustuvista muistoista ja kertomuksista on minulle kullan arvoinen kun ryhdyn pohtimaan eteläkarjalaista identiteettiä ja sen rakennusaineksia. Eräs mies kertoi tilaisuudessa meille kuinka he olivat vaimonsa kanssa lomailleet ahkerasti Järvi-Suomessa. Kun heille tuli mahdollisuus vaihtaa asuinpaikkaa, Etelä-Karjala valikoitui uudeksi paikaksi juuri järviensä myötä. Nyt he asuvat ”loman sisällä” kuten hän asian ilmaisi. Tämä samainen mies kertoi Konnunsuolle rakentamastaan Eilisyyden verstaasta, jonne hän on kerännyt esineistöä yhden ihmisen elämän varrelta. Odotan innolla, että pääsen vierailemaan siellä ensi keväänä! Kirjoitan siitä sitten lisää.

Amanuenssi Miikka Kurri Lappeenrannan museolta esitteli Finna-tietokantaa, jonne on talletettu paljon vanhoja valokuvia Etelä-Karjalasta. Kuvat toimivat usein muistamisen tukena ja palauttavat mieliimme asioita, jotka luulemme jo unohtuneen. Valokuvien kautta vanhat rakennukset, tiet ja puistot täydentyvät tuoksuilla ja äänillä. Muistamme ehkä miltä kaupasta ostettu tikkukaramelli tai jäätelö maistui tai miltä äidin käsi tuntui kun kävelimme yhdessä kauppaan kuvassa näkyvää tietä pitkin. Tätä voi kutsua nostalgiaksi, koti-ikäväksi ja menneisyyden kaipuuksi, mutta onnellisilla muistoilla on suuri merkitys elämämme kannalta ja ne voivat auttaa myös selviytymään ikävämmistä kokemuksista.

Kioski Valtakadulla, 1970-luku. Kuva: Lappeenrannan museot (KUVKVV1632:105).
Lupa: Cretive Commons.

Jokaisella Etelä-Karjalaan liittyvällä muistolla, kertomuksella ja tarinalla on oma merkityksensä. Niitä voi lähettää minulle myös sähköpostilla osoitteeseen ekarjalahistoria(ät)gmail.com. 

Lisää luettavaa:

Fingerroos, O., Haanpää, R., Heimo, A. ja Peltonen, U-M. (2006) Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä. Helsinki, SKS.

Ukkonen, T. (2000) Muistitieto tutkimuksen kohteena ja aineistona. Elore 7(2). 

Apuanne kaivataan!

Hyvät lukijat,

Minulla on suuri kunnia olla mukana kirjoittamassa Etelä-Karjalan maakuntahistoriaa. Oma artikkelini julkaistaan historiateoksen jälkimmäisessä osassa ja se käsittelee eteläkarjalaista kansankulttuuria 1860-luvulta nykypäiviin. Kirjoitan siis eteläkarjalaisesta arjesta. Tekstissäni tarkastelen myös sitä paljon peräänkuulutettua, kyseenalaistettua ja kaivattua identiteettiä paikallisen kulttuurin näkökulmasta. 

Identiteetin kohdalla kuulen monen huokaavan. Eikö sitä identiteettiä ole etsitty jo vuosikymmeniä? Miten ihmeessä sitä ei löydy? Ei löydy, sillä yhtä identiteettiä ei ole olemassa. Meillä on monenlaisia identiteettejä ja ne ovat jatkuvassa muutoksessa. Alueellinen identiteetti on "me", eikä sitä kukaan ulkopuolinen voi toisille antaa tai määrittää. 

Alueeseen liittyvää identiteettiä on hankala hahmottaa, pienempiin paikkakuntiin ja kyliin liittyen se on ehkä helpompaa. Puhutaan lemiläisyydestä, lappeenrantalaisuudesta, imatralaisuudesta tai luumäkeläisyydestä.  Eteläkarjalaisuus ei kuitenkaan ole paikallisisten erityispiirteiden summa, vaan se on lopultakin jotain laajempaa: samankaltaisuutta, josta eteläkarjalaiset tunnistavat toisensa kohdatessaan maailmalla ja erottuvat muista. Tätä samankaltaisuutta ovat esimerkiksi murteen tietyt piirteet tai yhteiset, jaetut kokemukset, esimerkiksi elämän aikana koetut maisemat, historian tapahtumat tai vedyt ja atomit. Identiteetti syntyy meidän suhteesta muihin. Niinpä me teemme rajaa savolaisten, kymenlaaksolaisten ja pohjoiskarjalaisten suuntaan, valtakunnan rajan toisella puolella asuvista puhumattakaan.

Voin olla määrittelyssäni väärässäkin ja tästä syystä tarvitsen teidän apuanne, arvoisat lukijat. Kertokaa te minulle mitä eteläkarjalaisuus on, niin minä kirjoitan teistä tutkimukseen pohjautuvan kertomuksen maakuntahistorian arvokkaille sivuille!

Maakuntahistoriaan tuleva artikkelini tulee esittelemään palasia joista eteläkarjalaisuus rakentuu - tapoja ja tarinoita.

Tämän blogin tavoitteena on viritellä vilkasta keskustelua eteläkarjalaisten erityispiirteiden ympärillä. Kirjoittelen tutkimukseni edetessä pieniä palasia luettavaksenne ja toivon teiltä paljon hyviä kommentteja ja keskustelua. Julkaisen mielelläni kaikki asialliset kommentit. Kertomuksia Etelä-Karjalasta ja eteläkarjalaisuudesta voi lähettää myös sähköpostilla osoitteeseen ekarjalahistoria(ät)gmail.com. 

Osa blogini teksteistä voi olla kuvareportaaseja. Valokuvaus on rakas harrastukseni ja blogissa julkaistavat kuvat ovat omiani, ellei toisin mainita.

Ystävällisin terveisin,

Kristiina