Eteläkarjalainen luontosuhde osa 2: VESI

Vesi on ihmiselle tärkeä elementti, sillä ilman sitä ei ole elämää. Vesi on jotakin hyvin konkreettista, kaavan muodossa ilmaistuna H₂O:ta: meriä, järviä, jokia ja puroja; sumua ja sadetta, lunta ja jäätä.  Suhteemme veteen ja vesiluontoon on myös kulttuurinen.  Vesi on tärkeä osa suomalaista mytologiaa. Kalevalan maailmansyntymyytissä Ilmatar, ilmojen impi, laskeutuu veteen ”veen emoseksi”. Sotka munii hänen polvelleen kuusi kultaista ja yhden rautaisen munan. Munat rikkoutuvat, ja niistä syntyvät taivas ja maa, aurinko ja kuu sekä pilvet. Veen emonen luo mereen niemiä, syvänteitä, rannat, lahtia ja luotoja. Kalevalasta on tullut tutuksi myös Tuonelanjoki, raja tämän ja tuonpuoleisen elämän välillä.

Vesi vaikuttaa monin tavoin arkeemme ja arjen rytmeihin. Vesistöillä on merkitystä myös paikkasuhteellemme. Kun istun kirjoittamassa tätä blogikirjoitusta, sähköpostiini tulee ilmoitus tutkijoiden työryhmästä joka kokoontuu SIEF-konferenssissa vuoden 2017 maaliskuussa. Työryhmässä käsitellään ihmisen ja vesistöjen suhdetta muuttuvien rytmien kautta. Työryhmän esittelyssä ihmisten ja vesistöjen vuorovaikutusta kuvataan näin:

In the sea, lake, river or coastal areas a dwelling is connected and build not only to its geographical position but also to human experience of its "waterway" location, which influences to the sense of place. Water itself is unique as an element in the sense that it is both universal and particular.

To settle down in the local, changing rhythm and time of water defines everywhere strongly one's observations, identities and actions, such as practices of place making. Even if impacts of global changes are received locally, cultural knowledge is constituted in local practical activities, rather than being imported into them.

Etelä-Karjalan pinta-alasta on vettä reilut 23 % ja maakunnan itseoikeutettu nimikkojärvi on Saimaa. Suuri osa maakunnan väestöstä asuu Saimaan tai jonkin muun vesistön läheisyydessä, eikä tämä voi olla vaikuttamatta eteläkarjalaiseen elämään. Esimerkiksi Taipalsaari on yksi Suomen saaristokunnista ja vesi on vaikuttanut ja vaikuttaa yhä hyvin konkreettisin tavoin siellä asuvien ja liikkuvien ihmisten elämään joka päivä. Saimaa on ollut taipalsaarelaisille sekä pelto että tie.

Tutkimuksissani olen pohtinut onko vesi samanlaista kaikkialla eli onko alueellisissa suhteissa veteen eroja. Tähän pohdintaan minut johti eräs väitöskirjatyössäni haastattelema nainen, joka kuvasi omaa suhdettaan Vuokseen näin:

”Mie oon aina sanonu, et kun imatralaiset jotenki Saimaata ylistää, ni miul on kyl Vuoksi paljo rakkaampi. Miul ei niinku Saimaaseen oo mitää tunnesidettä tai sellasta. Et tietysti samaa vettähän se on mut kuitenkii. Vuoksi on miul se juttu.”

Tämä sitaatti kertoo siitä, että eletty ja koettu maisema on katsottua maisemaa rikkaampi ja samalla läheisempi. Tällaiseen maisemaan on muodostunut aivan erityinen side, joka halutaan myös säilyttää, jopa säilöä. Tämä säilöminen on nykyisin helppoa, sillä valokuvaus on suositumpaa kuin koskaan aiemmin. Rakkaat maisemat kulkevat aina mukana ja niitä voi katsella missä ja milloin vain. Sitaatissa henkilö kuvaa omaa erilaista suhtautumistaan Vuokseen ja Saimaaseen - virtaavaan veteen ja järveen. Myös suhde mereen on erilainen kuin järviin. Useat meren rannoilla asuneet kaipaavat merta niin paljon, ettei sisämaan järvimaisema sitä korvaa, vaikka se kaunis olisikin. Itsekin huomaan ilman kulkevan paremmin keuhkoissani ja sieluni lepäävän, kun näen meren ja katson sen rannattomaan horisonttiin. Katsomisen lisäksi merivesi  tuoksuukin erilaiselta kuin järvivesi. Siksi mikään järvi ei pysty tuottamaan minulle samanlaista tunnetta kuin meren näkeminen. Kokemuksina vesi ei ole samanlaista kaikkialla.

Vesistösuhteillakin nurjat puolensa: järvet ja etenkin joet toimivat usein viemäreinä, jotka kuljettavat likavesiämme. Olin jo 1990-luvulla mukana Helsingin yliopiston tutkijan vetämässä hankkeessa, jossa tutkittiin Suomen vesiensuojelun historiaa. Tuolloin näkyväksi tehtiin kaupunkien ponnistelut vesien suojelun suhteen: oli edelläkävijöitä ja niitä, jotka toimivat vasta lain pakottamana. Edelläkävijöihin lukeutui pikkuinen Pietarsaaren kaupunki, joka jo 1900-luvun alussa haaveili jätevedenpuhdistamosta. Suurena vaikuttimena oli, että kaupungin jätevedet kulkeutuivat pieneen lahteen, joka oli ollut silloisen kaupungininsinöörin ja (myöhemmin kaupunginjohtajan) lapsuuden leikkipaikka. Eipä ihme, että hän ajoi voimakkaasti lahden puhdistamista uusimman saatavilla olevan teknologian avulla, vaikka se vaatikin suuria rahallisia investointeja. Lappeenrannassa käytävä keskustelu jätevesien puhdistusratkaisuista muistuttaa monilta osin varsin paljon 1900-luvun kamppailuja.

Etelä-Karjalassa on kymmeniä vuosia pohdittu kuinka Saimaata olisi yhtäältä suojella paremmin ja toisaalta mahdollista hyödyntää paremmin maakunnan markkinoinnissa ja houkutella näin myös matkailijoita alueelle. Työryhmiä on perustettu, on tehty ehdotuksia ja raportteja on kirjoitettu. Suunnitelmia on ollut esimerkiksi Suur-Saimaan kansallispuistonomaisesta alueesta ja mahdollisesta pääsystä Unescon maailmanperintökohteiden joukkoon. Nyt ollaan kovaa vauhtia rakentamassa Saimaa Geoparkia. Näyttäisi siltä, että tällä kertaa päästään myös maaliin saakka. Toivottavasti. Saimaata ja Lappeenrantaa tekee Suomessa ja maailmalla tunnetuksi myös Sorjonen, jossa Saimaa näyttäisi olevan melkeinpä yksi päähenkilöistä. Nähtäväksi jää, millainen vaikutus televisionäkyvyydellä on.

Maisemien lisäksi vesistöt tarjoavat aivan konkreettista tekemistäkin eri vuodenaikoina: kesällä veneilyä, retkeilyä, mökkeilyä, uimista ja kalastamista, talvella taas luistelua, hiihtämistä ja pilkkimistä tai muuta talvikalastusta.  Saimaalla liikkuessa myös ajatus norpan näkemisestä kutkuttaa, vaikka ne harvinaisia ovatkin. Vesistöjen äärellä eläminen on myös jättänyt jälkensä alueen ruokaperinteeseen. 

Haluaisitko kertoa millainen sinun suhteesi alueen vesistöihin on? Mikä vesistö sinulle on rakkain? Miksi? Osaisitko elää ilman vesistöjen läheisyyttä?