Takaisin luontoon – eteläkarjalaisten kokemuksia kaupungistumisesta 1990-luvulla

Kirjoittajavieraana FT Mikko Kohvakka

****

Etelä-Karjala on suhteellisen tiheään asuttu, missä ydinmaaseutu ja harvaan asuttu maaseutu kattavat lähinnä maakunnan reuna-alueet pohjoisessa, etelässä ja lännessä. Sitä vastoin Etelä-Karjalan ydin koostuu kaupungeista ja kaupunkeja ympäröivistä taajamista tai ”nukkumalähiöistä”, joissa maaseutumaisuus ja kaupunkimaisuus lyövät kättä. 1990-luvulla kaupunkimaisuuden keskeisyyttä ryhdyttiin painottamaan entistä enemmän poliitikkojen ja virkamiesten puheissa ja teoissa. Yleisesti ajateltiin, että kaupunkikeskeinen taloudellinen kehittäminen ja palveluiden alueellinen keskittäminen takaisivat alueiden, myös Etelä-Karjalan, menestyksen ja kilpailukyvyn yhdentyvässä Euroopassa. Hieman kärjistäen ilmaisten päättäjät halusivat ohjata loputkin kansasta pois metsistä ja pelloilta sivistyksen ja innovaatiotoiminnan äärelle. Tällä toiminnalla kaupungistumista kannattavat poliitikot ja virkamiehet rakensivat näkymätöntä raja-aitaa maaseutuun päin. Tämän raja-aidan sisäpuolelle täällä Etelä-Karjalassa mahtuivat karkeasti ottaen Lappeenranta, Joutseno, Taipalsaari, Imatra ja Ruokolahti.

Toki ”syvällä” maaseudulla oli myös omat puolustajansa. Myös Etelä-Karjalasta löytyi 1990-luvulla vaikutusvaltaisia tahoja, jotka toimivat niin sanotun maaseudun kolmannen tien puolesta. He ajoivat perinteisen maanviljelyn ja karjanhoidon rinnalle uutta pienyritystoimintaa erityisesti matkailun saralla. He niin ikään rohkaisivat ”syvän” maaseudun asukkaita oma-aloitteiseen kansalaistoimintaan, kuten perustamaan uusia kyläyhdistyksiä ja aktivoimaan vanhoja. Tätä kautta ”uuden maaseudun” puuhamiehet ja -naiset tulivat puhuneeksi eräänlaisen seutuistumisen puolesta. Seutuistumisella tarkoitetaan kaupunkien ja maaseutukuntien parhaita puolia yhdistävää aluekehitysmallia, jossa kaupunkien ja maaseudun välinen yhteistyö lisääntyy ja niiden välinen raja-aita pikemminkin madaltuu tai katoaa kuin vahvistuu.

Poliitikkojen ja virkamiesten ohella on mielenkiintoista tarkastella myös Etelä-Karjalan kaupunkimaisen ydinalueen sisällä asuvien ”tavallisten” kansalaisten näkemyksiä kaupungistumisesta ja kaupunkimaisesta elinympäristöstä. Erään 1990-luvulla tehdyn kyselytutkimuksen mukaan kaikissa ydinalueen kunnissa (Lappeenrannassa, Joutsenossa, Taipalsaarella, Imatralla, Ruokolahdella) arvostettiin eniten palveluita, mikä ei sinällään ole yllättävää. Sitä vastoin keskittävää kaupunkipolitiikkaa tukevia ihmisiä saattoi harmittaa se, etteivät edes ydinalueella asuvat eteläkarjalaiset näyttäneet arvostavan suuremmin tiiviin kaupunkikehittämisen ilosanomaa.

Viihtyisää asuinaluetta määritettäessä lappeenrantalaiset arvostivat eniten luonnonläheisyyttä, jonka lisäksi myös puhdas luonto ja ilma sekä pienen kunnan edut saivat suhteellisen suurta kannatusta. Myös Imatralla maaseutumaisuuteen usein liitettävät piirteet saivat tukea. Imatralaisille kolme tärkeintä viihtyisän asuinympäristön määrittävää tekijää olivat luonnonläheisyys, halu asua pientalossa ja ilman puhtaus. Kaiken kaikkiaan, kun lappeenrantalaisten ja imatralaisten vastauksia vertaa joutsenolaisten, taipalsaarelaisten ja ruokolahtelaisten vastauksiin, niiden väliset erot eivät ole suuria. Kunnasta riippumatta väljyys, luonnonläheisyys ja rauhallisuus saivat merkittävää kannatusta, mitä ei voida pitää kovinkaan suurena luottamuslauseena monien poliitikkojen ja virkamiesten ajamalle tiivistävälle kaupunkipolitiikalle – ei etenkään sellaiselle, jossa painottuvat kerrostalolähiöiden merkitys.

Kuva: Kristiina Korjonen-Kuusipuro

Keskittävää ja tiivistävää aluekehitystä kohtaan osoitettu vastarinta on osoitus siitä, etteivät edes ”city-karjalaiset” olleet päässeet eroon kaipuustaan takaisin luontoon. Eräänlainen ”metsäläisyys” – enkä tarkoita tällä nyt mitään negatiivista – näytti eläneen vahvana Etelä-Karjalassa samaan aikaan kun Suomi kansallisvaltiona valmistautui liittymään osaksi Euroopan urbaania sykettä. 

Mutta mikä mahtaa olla tilanne tänä päivänä? Miten sinä koet Etelä-Karjalan, kotikuntasi, kaupunginosasi tai kyläsi asuinympäristönä? Entä millaisessa asuinympäristössä sinä haluaisit asua tulevaisuudessa?

Mikko Kohvakka

Vastuualue maakuntahistoriassa: Etelä-Karjala 1990-luvulta tähän päivään

Lähteet:

Asukkaiden asumisviihtyvyyteen vaikuttavat tekijät eräissä Etelä-Karjalan kunnissa. Etelä-Karjalan ydinalueen neuvottelukunta & Etelä-Karjalan liiton liittohallitus, 1992. 

Henttinen, Annastiina (2009): Maaseutu politiikan tantereena. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä 1988–2008. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä. 

Vartiainen, Perttu (1991): Seutuistuminen yhdyskuntasuunnittelun haasteena. Terra vol. 103, no. 2, 75–86.

Muistellaan!

Olin reilu viikko sitten mukana Lappeenrannan kaupungin historiatoimikunnan ja Lappeenrannan museoiden järjestämässä yleisötilaisuudessa "Eletty ja muistettu Etelä-Karjala". 

Tilaisuudessa oli kolme alustusta ja alustusten jälkeen oli varattu aikaa sen pohtimiseen mitä eteläkarjalaisuus oikeastaan tarkoittaa.

Olin mukana suunnittelemassa tuota tilaisuutta ja minua kyllä hieman jännitti tuleeko väkeä paikalle ja miten muistelu tulee onnistumaan. Pelkoni oli täysin turha. Museon sali oli ääriään myöten täynnä ja eteläkarjalaisuuden ja Etelä-Karjalan pohdinta oli hedelmällistä. Keskustelua riitti monenlaisista aiheista: pohdimme esimerkiksi oman murteen merkitystä ja kotiseuturakkautta. Olin niin onnellinen siitä, että ihmiset haluavat tulla muistelemaan omaksi kokemaansa paikkaa yhdessä.

Lappeenrannan Valtakatu vuonna 1978. Kuvaaja Aarne A. Mikonsaari.
Kuva: Lappeenrannan museot (KUVMIKV2:60). Lupa: Creative Commons.

Minulta on usein kysytty miten muistellut ja kerrotut tarinat voivat olla tieteellisen tutkimuksen aineistoa. Nämä kyselijät ovat erityisesti epäilleet muistitiedon ja kerrottujen muistojen todenperäisyyttä. Muistelijat itsekin ovat voineet ajatella, etteivät heidän omat kokemuksensa voi olla tutkijalle merkityksellisiä ja tuoneet mukanaan esimerkiksi jonkin kirjan, jonka ovat ajatelleet vahvistavan kertomuksensa todenperäisyyttä. Onpa joku muistelija joskus kertonut minulle kirjasta lukemaansa omina muistoinaan.

Muistitietotutkimus on oma tieteellinen haaransa. Englanniksi muistitietotutkimuksesta käytetään suulliseen kerrontaan viittaavaa ”oral history” käsitettä, mutta Suomessa muistitietotutkimus pitää sisällään myös kirjoitetun kerronnan. Muistitiedosta tuli legitiimiä tutkimusaineistoa historiatieteissä ja folkloristiikassa 1980- ja 1990-luvuilla ja muistitietotutkijoilla on myös oma verkostonsa, FOHN. Muistitietoa on tallennettu paljon esimerkiksi Suomen kirjallisuuden seuran arkistoihin ja seura järjestää säännöllisesti erilaisia muistitietokeruita.

Kertomus on yksi tietämisen muoto. Me kaikki tiedämme, että ennen kirjoitustaidon yleistymistä, tietoa tallennettiin ja sitä jaettiin kerrottujen tarinoiden muodossa. Yhä edelleen ihmisellä on taipumus rakentaa oppimastaan erilaisia tarinoita ja nämä tarinat edistävät opitun muistamista. 

Muistitiedon hyödyntäminen tutkimuksessa ei ole aivan ongelmatonta, sillä siinä on huomioitava muutamia reunaehtoja. Muistelu on aina kytköksissä nykyhetkeen eli siitä ei voi päätellä miten asiat oikeasti olivat tai mitä oikeasti on tapahtunut, sillä muisti valikoi, muokkaa ja muuttaa tallentamaansa aineistoa. Mikäli halutaan selvittää mitä todella on tapahtunut, tutkimuksen tueksi tarvitaan esimerkiksi arkistoaineistoa (eikä tutkimus välttämättä sittenkään tavoita menneitä tapahtumia, vaan luo niistä aineistoon perustuvan tulkinnan). Muistitietotutkimus on kuitenkin tärkeätä, kun selvitetään menneisyyden merkitystä nykyhetkessä. Tätä tutkimussuuntaa kutsutaan hermeneuttiseksi eli tulkitsevaksi muistitietotutkimukseksi.

Eletty ja muistettu Etelä-Karjala -tilaisuudessa moni kertoi meille rakkaudestaan Etelä-Karjalaan ja siitä, kuinka olivat tänne seudulle päätyneet. Joka ikinen näistä kokemuksiin perustuvista muistoista ja kertomuksista on minulle kullan arvoinen kun ryhdyn pohtimaan eteläkarjalaista identiteettiä ja sen rakennusaineksia. Eräs mies kertoi tilaisuudessa meille kuinka he olivat vaimonsa kanssa lomailleet ahkerasti Järvi-Suomessa. Kun heille tuli mahdollisuus vaihtaa asuinpaikkaa, Etelä-Karjala valikoitui uudeksi paikaksi juuri järviensä myötä. Nyt he asuvat ”loman sisällä” kuten hän asian ilmaisi. Tämä samainen mies kertoi Konnunsuolle rakentamastaan Eilisyyden verstaasta, jonne hän on kerännyt esineistöä yhden ihmisen elämän varrelta. Odotan innolla, että pääsen vierailemaan siellä ensi keväänä! Kirjoitan siitä sitten lisää.

Amanuenssi Miikka Kurri Lappeenrannan museolta esitteli Finna-tietokantaa, jonne on talletettu paljon vanhoja valokuvia Etelä-Karjalasta. Kuvat toimivat usein muistamisen tukena ja palauttavat mieliimme asioita, jotka luulemme jo unohtuneen. Valokuvien kautta vanhat rakennukset, tiet ja puistot täydentyvät tuoksuilla ja äänillä. Muistamme ehkä miltä kaupasta ostettu tikkukaramelli tai jäätelö maistui tai miltä äidin käsi tuntui kun kävelimme yhdessä kauppaan kuvassa näkyvää tietä pitkin. Tätä voi kutsua nostalgiaksi, koti-ikäväksi ja menneisyyden kaipuuksi, mutta onnellisilla muistoilla on suuri merkitys elämämme kannalta ja ne voivat auttaa myös selviytymään ikävämmistä kokemuksista.

Kioski Valtakadulla, 1970-luku. Kuva: Lappeenrannan museot (KUVKVV1632:105).
Lupa: Cretive Commons.

Jokaisella Etelä-Karjalaan liittyvällä muistolla, kertomuksella ja tarinalla on oma merkityksensä. Niitä voi lähettää minulle myös sähköpostilla osoitteeseen ekarjalahistoria(ät)gmail.com. 

Lisää luettavaa:

Fingerroos, O., Haanpää, R., Heimo, A. ja Peltonen, U-M. (2006) Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä. Helsinki, SKS.

Ukkonen, T. (2000) Muistitieto tutkimuksen kohteena ja aineistona. Elore 7(2).