Eteläkarjalainen luontosuhde osa 1: METSÄ

Rakastan metsiä, mutta täällä Etelä-Karjalassa tai Etelä-Suomessa ylipäätään metsäsuhteeni on ongelmallinen. Pohjois-Pohjanmaalla kasvaneena, eteläisessä Lapissa kesäni viettäneenä, tunnen aina olevani jotenkin väärässä paikassa, kun kävelen eteläkarjalaisessa metsässä. Jos lähden mustikkametsään, joudun yleensä märkään, heinäiseen ryteikköön tai synkkään kuusikkoon, jossa ei ole aluskasvillisuutta laisinkaan. Jos taas etsin puolukoita, joudun monesti hakkuuaukioille, jossa puolukan sijaan kasvaa heinää. Marjojen löytäminen on yhä, 13 vuoden Etelä-Karjalassa asumisen jälkeen, vähän sattuman kauppaa. Erityisesti hillareissut suuntautuvat yhä edelleen pohjoisen tutuille soille.

Suomalaisilla sanotaan olevan erityinen suhde metsiin ja metsät liitetään vahvasti osaksi suomalaisuutta myös ulkomailla. Tämä tuntuu aika luonnolliselta, sillä yli 70 % Suomen pinta-alasta on metsää. Suomalainen metsäsuhde on huomioitu myös aineettoman kulttuuriperinnön wikissä. Siellä kerrotaan, että

”Metsäkulttuurilla tarkoitetaan metsiin liittyviä yksilöiden ja yhteisöjen toimintatapoja, käytäntöjä, käsityksiä, merkityksiä ja arvoja, joita jaetaan sosiaalisessa yhteydessä. Metsäkulttuuri syntyy ihmisen ja metsän vuorovaikutuksessa ja ilmenee monitahoisina metsiin liittyvinä arvoina ja erilaisina metsienkäyttötapoina, jotka liittyvät elinkeinoihin, harrastuksiin ja elämäntapoihin. Suomalaisten metsäsuhde ei ole yksiulotteinen, vaan siihen on aina sisältynyt erilaisia näkökulmia.”

Mistä tekijöistä rakentuu eteläkarjalainen metsäkulttuuri?

Eteläkarjalaisissa metsissä näkyy selvästi, että asumme merkittävässä metsäteollisuuskeskittymässä. Metsät täälläpäin ovat puupeltoja, talousmetsää. Puut kasvavat usein suorissa riveissä ja maisema muuttuu jatkuvasti metsätalouden seurauksena. Meneepä Etelä-Karjalassa mihin tahansa luontopolulle, ne kulkevat usein pitkin metsäautoteitä ja jossain kohti tulee aina vastaan hakkuuaukio. Ymmärrän, että metsänhakkuut ovat taloudellisesti merkittäviä, mutta silti sydämessä kirpaisee. Mikä luontopolku se tämä tämmöinen on? Miksi tämäkin läntti on pitänyt parturoida ja jäljellä on vaan ryteikkö? Luonnonvarakeskuksen tutkimuksen mukaan Etelä-Karjalassa metsien suojeluprosentti on Suomen pienin, vain reilut 2 %.

Suomessa elinkeinojen ja elinympäristöjen sidos metsäluontoon on vahva. Niin kansanperinne kuin tämän päivän yhteiskunnallinen keskustelukin kuvastavat moniulotteista metsäsuhdetta. Myös Etelä-Karjalassa metsätalous on merkittävä osa eteläkarjalaista kulttuuriperintöä, samoin siihen liittyvät metsätyöt ja aikojen saatossa paljon muuttunut metsäammattilaisuus. Kesällä lähimetsäämme raivasi mies moottorisahalla ja kun astun ulos, kuulen, kuinka metsäkone kaataa metsää jossain lähistöllä. Metsät ovat olleet myös maataloudessa merkittävä lisätulonlähde. ”Metsä oli maatiloille pankki, josta säästäen käytettynä voitiin tehdä nostoja.” (Lemin historia, s. 281.)

 Luumäen historiasta löytyy seuraavanlainen kuvaus paikallisesta metsäsuhteesta. Kuvaus on päivätty vuoteen 1870 (s. 333):

”Metsät olivat paljon tihentyneet kaskeamisen väistyessä, mutta toisaalta kulutti kasvava väestö yhä enemmän puuta moninaisiin tarpeisiinsa. Jos syrjemmällä metsä elpyi, niin asuinpaikkojen äärellä se oli kovassa käytössä. Vähänkin parempi puu pyrittiin myymään. Metsät olivat kohonneet uuteen arvoon. Aina oli tervaa ja tukkeja myyty, mutta vasta nyt puu oli noussut todelliseen arvoon. Rahaa tuli runsaasti ilman työtä – se oli uutta. Jälkihoidosta ei välitetty, joten epäilemättä olivat metsät useimmissa paikoissa surkean näköisiä.”

Luumäen metsäkuvauksessa huomio kiinnittyy siihen, että metsänomistajan sanottiin saavan metsästä hyötyä ilman työtä. Sama huomio löytyy myös Lemin historiasta: ”metsä kasvoi itsekseen ja siitä saatiin tuloa ilman viljelijän omaa työpanosta”. Vaikka ajatuksen ymmärtää, niin se on silti hieman harhaanjohtava, sillä metsätöihin liittyi huolenpitoa, hakkuuta, kuljetusta. Myöhemmin metsien hävittämisen ehkäisyyn alettiin kiinnittää enemmän huomiota. Säädettiin yksityismetsälaki ja paikalliset metsänhoitolautakunnat perustettiin. Metsänomistajia ryhdyttiin valistamaan metsänhoidossa ja puunkaatajista tuli metsäammattilaisia. Nykypäivän metsäammattilaisia tutkinut antropologi Tiina Suopajärvi on todennut, että edelleen 2000-luvun alussa metsäammattilaiset perustelevat tehokkaaseen puuntuotantoon tähtäävää metsänhoitoa toisen maailmansodan jälkeisellä suomalaisen yhteiskunnan jälleenrakentamisella ja hyvinvointivaltion ylläpitämisellä.

Ympäristöestetiikan emeritusprofessori Yrjö Sepänmaa on kirjoittanut, että korpien raivaajille metsä oli vihollinen. Metsä työntyi takaisin heti kun raivaajan voimat ehtyivät tai kun pellot hylättiin. Metsittyminen oli villiintymistä ja kehitys on mielletty kulkevaksi metsästä kyliin ja kaupunkeihin, ei toisinpäin. Nykyiset puupellot voidaankin nähdä kesytettyinä metsinä, joista puuttuu villiin luontoon liitettävä arvaamattomuus.

Suomalaisesta metsäsuhteesta puhuttaessa korostetaan usein suomalaisten erityisen läheistä suhdetta luontoon. Metsä on nykyisin usein myös virkistäytymisen ja hyvinvoinnin lähde, hiljentymisen paikka arjen kiireessä. Metsässä sielu lepää. Metsän estetiikkaa pohtivalle metsä edustaa luonnon alkuvoimia. Varsinkin vanhat metsät kantavat ajan ja ikuisuuden leimaa. Kukapa ei olisi joskus laskenut puun vuosirenkaita ja pohtinut, mitä kaikkea vanha puu onkaan nähnyt.

Omien havaintojeni mukaan meillä on myös toisenlainen, hieman raadollisempi suhde metsäluontoon. Metsä on meille roskakori, paikka, jonne voimme huoletta toimittaa jätteemme (ilmaiseksi) ja toivoa, että ne häviävät ennen kuin seuraava henkilö osuu paikalle. Olen retkilläni törmännyt lukemattomiin huonekaluihin, autonrenkaisiin ja vanhoihin autonromuihin, puhumattakaan kuoppiin piilotetuista vanhoista pesukoneista, talousjätteistä ja pienemmistä roskista. Tämä on sellaista suomalaista luontosuhdetta, josta ei tutkimuksissa tai Suomi-kuvaa kiillottavissa mainoksissa juurikaan puhuta.

Mistä tekijöistä sinun metsäsuhteesi rakentuu?

Kirjallisuutta:

Kumpulainen, K. & Miettinen, T. 1992. Luumäen historia. Luumäki.

Sepänmaa, Y., Heikkilä-Palo, L. & Kaukio, V. (toim.) 2003. Metsään mieleni. Helsinki.

Suopajärvi, T. 2012. Liukuvat metsäyhteisöt. Yhteisöllisyys metsäammattilaisten luonnonsuojelukertomuksissa. Artikkeli teoksessa Ympäristö ja kulttuuri. Toim. Kallinen, T., Nygren, A. ja Tammisto, T. Helsinki.

Talka, A., Europaeus, M., Heininen, M. & Kähtävä-Marttinen, M. 2009. Pitäjä ison kiven takana. Lemin historia. Jyväskylä.

Positiivinen ja vieraanvarainen vai kateellinen ja selkäänpuukottaja?

Meillä on tapana ajatella, että samalla alueella asuvat ihmiset olisivat tavoiltaan ja luonteeltaan samanlaisia. Suomalaisista pohjanmaalaiset ovat yritteliäitä ja suorapuheisia, hämäläiset hitaita, savolaiset kieroja ketkuja (anteeksi!) ja karjalaiset iloisia silloinkin kun itkettää. Tällainen heimoajattelu elää varsinkin arkipuheessa vahvana, vaikka meille ei sitä enää opeteta.

Toisin oli ennen. Tänä päivänä elävä ajatus suomalaisista heimoista, heidän tavoistaan ja luonteistaan on pitkälti perua Zacharias (Sakari) Topeliuksen Maamme kirjasta, joka julkaistiin ensimmäisen kerran ruotsiksi vuonna 1875. Tämä Suomen erityispiirteitä, kansaa ja historiaa esittelevä, hyvin isänmaallinen kirja oli tarkoitettu alempien luokkien lukukirjaksi ja sitä käytettiin kouluissa aina 1940-luvulle saakka. Joissain kouluissa sitä luettiin vielä 1960-luvulla. Itsekin muistan lapsuudestani, että Maamme kirja oli hyllyssä ja varsinkin isäni lueskeli siitä mielellään arvoituksia ja sanalaskuja. Ainakin pari vanhempaa sisarustani oli sitä lukenut koulussa.

Maamme kirjassa eteläkarjalaiset eivät ole oma heimonsa, vaan Saimaa on jakanut nykyisen Etelä-Karjalan alueen kahtia. Saimaan itäpuolella ja Karjalankannaksella asuneet ovat kuuluneet karjalaiseen heimoon ja Saimaan länsipuolella savolaiseen heimoon.

Karjalaisista Maamme kirja kertoo seuraavasti:

”Karjalainen on solakka-ruumiinen, hänellä on ruskea, kähärä tukka ja elävät siniset silmät. Hämäläisen rinnalla on Karjalainen enemmän avomielinen, ystävällinen, liikkuva ja toimelias, mutta myöskin enemmän puhelias, kerskaavainen, utelias ja pikavihainen. Matkustukset ja kauppa ovat hänelle mieluisia, hän kulkee pitkiä matkoja omassa maassaan ja viepi tavaroitaan Wenäjälle. Hän on hellätuntoinen; pian tulee hän surulliseksi ja pian taas iloiseksi; hän rakastaa leikkiä ja kauniita lauluja, joita hänen omat lauluniekkansa tekevät. ” Tämän lisäksi ”Karjalaiset ovat iloista ja aulia väkeä, joka mielellään elää hyvästi ja mielellään tarjoaa sekä antaa toisillekin.” Muistaapa Topelius myös mainita, että ”Etelä-Karjalassa leipoo emäntä joka päivä lämmintä leipää.” ”Karjalainen on kuin päivänpuoli Suomen kansasta: avomielinen, kohtelias, vilkas ja kevytmielinen, helposti ohjattava ja helposti eksytetty, herkkäuskoinen kuin lapsi, ei kuitenkaan ilman suomalaisen itsepintaisuutta, mutta herkkä oppimaan.”

Savolaiset puolestaan asuttavat Saimaan länsirantoja. He ovat tiedonhakuisia ja hyväpäisiä, ja tästä syystä ovat asuttaneet Saimaan rannat karjalaisia aiemmin ja ovat siksi myös varakkaampia. ”Savolainen on ymmärtävämpi ja omaa etuansa enemmän katsova mies, kuin hyväntahtoinen Karjalainen.” Savolaisen hevoset juoksevat kovempaa ja lehmät lypsävät enemmän.

Tässä kohtaa kyllä hymyilyttää. Vai tällaisia eteläkarjalaiset ovat. Tämähän on kuin horoskooppia lukisi. Tietysti piirteistä voi poimia ne miellyttävimmät ja uskoa sitten siihen. Onhan siellä tuttuakin – kauppaa Venäjän kanssa on käyty ja Venäjä-osaamista on korostettu aina näihin päiviin saakka.

Tutkijat ovat myös hämmästelleet kuinka kauaskantoisia vaikutuksia Maamme kirjalla on ollut. Ajatus iloisista karjalaisista elää vahvana esimerkiksi matkailumainonnassa. Mainoksissa ei kansanluonteen negatiivisempia puolia haluta tuoda esille, mutta Internetin ihmeellisessä maailmassa silmiini osui Ylen Sari Lehtisen kirjoitus ”Lappeenrannan tapa” vuodelta 2013, jossa hän pilke silmäkulmassa (näin uskallan tulkita) pohdiskelee onko iloinen lappeenrantalainen vain myyttinen olento. Lehtinen kirjoittaa, että ”vilkkaat ja iloiset karjalaiset, joina me lappeenrantalaiset haluamme itsemme mieltää, ovat kuolleet sukupuuttoon jo valovuosia sitten. Jäljelle on jäänyt kyynisiä kyttääjiä, arjen ankeuttajia ja kateellisia, kaveria varauksella tarkkailevia kanssaihmisiä”. Ei mikään mairitteleva kuva. Veistä haavassa kääntääkseen Lehtinen vielä kehaisee Imatraa – siellä on löydetty yhdessä tekemisen ”sampo” ja ihmiset ovat innolla mukana yhteisissä touhuissa. Kirjoitukseen on tullut peräti 53 kommenttia, joten jonkinlaista vastakaikua kirjoitus on alueen ihmisissä herättänyt. Osa kommentoijista on Lehtisen kanssa samaa mieltä, osa vastustaa. Osa on ottanut kirjoituksen hyvinkin vakavasti, osa huumorilla.

Ehkäpä heimoajattelussa on ollut jotain perääkin eikä kyse ole ollut vain stereotyypioista tai kulttuurista piirteistä, sillä muutamia vuosia sitten tarkastettu väitöskirja paljasti, että länsi- ja itäsuomalaiset eroavat geneettisesti toisistaan hämmästyttävän paljon. 

Miten sinä kuvailisit eteläkarjalaisia? Millä tavoin me eroamme muista? Keitä nämä muut ovat?

Kursiivilla kirjoitetut pätkät ovat suoria lainauksia Topeliuksen Maamme kirjasta. Sitä voi lukea vaikkapa osoitteessa https://fi.wikisource.org/wiki/Maamme_kirja . Teoksesta löytyy tietoa myös Joensuun maakunta-arkiston verkkonäyttelystä.

Historiahaaste

Sosiaalisessa mediassa liikkuu historiahaaste. Siinä sanotaan näin: "Täytetään some historialla. Tee viikon ajan historiapäivitys, johon liittyy henkilökohtainen merkitys tai tieto siitä miten historia elää nykyhetkessä." 

Haaste liittyy siihen, että historiaa ollaan tekemässä vapaaehtoiseksi oppiaineeksi Suomen lukioissa. Meille, jotka ymmärrämme historian tuntemuksen merkityksen nykyhetkessä, tämä on aika absurdi asia.

Olisiko paikallaan tehdä Etelä-Karjalan oma historiahaaste? Meidän ei tarvitse kovin kaukaa etsiä niitä tapahtumia, jotka ovat hyvinkin voimakkaasti vaikuttaneet eteläkarjalaisten elämään. 

Laittakaapa historiahaastetta liikkeelle somessa, työpaikan kahvipöydissä tai ystävien kanssa. Kuunnelkaa toistenne tarinoita ja pohtikaa historian tapahtumien merkitystä nykypäivässä. Jos haluatte, jakakaa näitä tarinoita myös minulle. Lupaan kirjoittaa tarinoita tänne, mikäli niitä minulle asti päätyy.

Oma tarinani on tässä: minua ei olisi olemassa ilman sotaa ja Karjalankannaksen menetystä. Tämä on aika raadollinen ajatus, mutta totuus on, että Kurkijoelta lähtöisin ollut isäni päätyi sotien loputtua Ouluun. Siellä hän tapasi äitini ja heille syntyi viisi lasta, minä nuorimmaisena. Näin tuskin olisi käynyt ilman sotaa, sillä isäni tulevaisuuden haavet olivat toisenlaiset.

Kurkijoella olemme käyneet ja uskallan väittää, että jotain karjalaistakin minussa on, vaikka lapsena en tästä mitään ymmärtänytkään. Muistaakseni sain tietää isän karjalaisista juurista alakoulun opettajalta koulussa, kun hän sodista opettaessaan pyysi kertomaan sukuni historiasta jotain "kun sinun isäsi on karjalasta". No minä menin koulunjälkeen kotiin ihmettelemään, että mikä se tämmöinen sukuhistoria on. Olin kyllä pohdiskellut isän sukulaisten erilaista puheenpartta, mutta mistäpä koko tarina olisi lapselle auennut. Tuolle ajalle tyypilliseen tapaan asiasta ei juuri puhuttu. Myöhemmin olemme kyllä asiaa selvitelleet ja muistot ovat tulleet tutuiksi.