Kuntaliitosten monet kasvot

Luen parhaillaan Sulevi Riukulehdon toimittamaa kirjaa Kunnat, rajat, kulttuuri – Muutoskokemuksia. (SKS, 2016.) Kirja tarkastelee kuntaliitosten emotionaalisia, kulttuurisia ja kokemuksellisia vaikutuksia, jotka Riukulehdon mukaan ovat yhtä todellisia kuin kuntaliitosten taloudellisetkin vaikutukset. En voisi olla enempää samaa mieltä. Näitä vaikutuksia ei ole juurikaan aiemmin tutkittu, mutta turuilla ja toreilla niistä kyllä puhutaan paljon.

Kuntienkin osalta elämme jatkuvassa muutoksessa. Kirjan aloittaa kirjan teemaan ja tarpeellisuuteen johdatteleva artikkeli ”Miltä aluemuutos tuntuu?”. Mielestäni Sulevi Riukulehto kuvaa tässä artikkelissa hyvin sitä todellisuutta, jossa kuntamuutoksissa eletään. Hän kertoo myös kuntiin kohdistuvien muutosten historiasta. Kyse ei ole pelkästään nykyaikaan sijoittuvasta eikä pelkästään suomalaisesta ilmiöstä. Kuntien rajojen ja nimien muutokset ovat olleet jatkuvia vuoden 1865 kunnallisasetuksesta alkaen. Suurimmillaan kuntien lukumäärä on ollut vuosina 1942–1943. Silloin Suomessa oli 603 kuntaa. (mt. 8) Parhaillaan meneillään olevat muutokset ovat kuitenkin varsin rajuja. Jos kuntaliitokset olisivatkin vain taloudellisia sopimuksia, niitä ei luultavasti vastustettaisi niin paljon. Mutta kun eivät ole. Se mikä koetaan onnistumisena yhtäällä, voi tuottaa vahinkoa toisaalla, Riukulehto kirjoittaa (s. 19).

Tästä syystä tarvitaan myös kulttuurista kuntaliitosten tutkimusta, joka tässä kirjassa kulminoituu paikan, identiteetin ja yhteisöllisyyden käsitteisiin. 

Kirja kertoo myös kotiseutukokemuksesta, paikallisuuden piirteistä (museot, nimistö, perinteet), muutosten vaikutuksista kuntien kulttuurityöhön ja aivan arkisista kuntaliitoksiin liittyvistä kokemuksista – niin hyvistä kuin huonoistakin.

Myös Etelä-Karjalassa on historian saatossa nähty monenlaisia kuntaliitoksia, eikä kahta samanlaista varmastikaan ole. Onko kuntaliitos vaikuttanut sinun elämääsi?

Kuvia Etelä-Karjalasta

Taisin jo mainitakin, että valokuvaus on minulle tärkeä harrastus. Kamera kulkee aika usein mukanani myös arjessa ja kuvailen milloin mitäkin. Puhelimellakin kuvaan jonkin verran. Mitä valokuvat kertovat tavastamme nähdä paikkoja? Mitä ne kertovat meistä?

Tässä on muutamia kuviani. Osa kuvista on kesältä 2016, osa vähän vanhempia. Tunnistatko paikkoja? Onko joku kuvan paikoista itsellesi tärkeä? Lista kuvauspaikoista löytyy  lopusta.

Kuva 1: Mattoja kuivumassa kesällä 2016 Lappeenrannan Halkosaaressa.

Kuva 2: Pehtoorin talo Lappeen pappilan alueella, kesä 2016. 

Kuva 3: Lappeenrannan jo kadonnutta keskustaa, 2007.  

Kuva 4: Saimaata Päihäniemestä kuvattuna, kesä 2016.

Kuva 5: Hakamäen museotalo Savitaipaleella, kesä 2016.

Kuva 6: Rahikkalan mylly Savitaipaleella, kesä 2016.

Kuva 7: Lemin kirkonkylää Lahnajärveltä päin kuvattuna, 2007.

Kuva 8: Vuoksi ja Imatran voimalaitoksen pato, 2006.

Paikan monet merkitykset

Sanalla paikka tarkoitamme usein fyysistä lokaatiota, siis kartalla sijaitsevaa pistettä, jolla on omat koordinaattinsa. Kulttuurisesta näkökulmasta tarkasteltuna paikkaa on vaikeampi määritellä, sillä se saa monet merkityksensä eletyn elämän, kokemusten ja kertomusten kautta. Sosiologi Henry Lefebvre kirjoitti, että paikka on eletty (lived),  havaittu ja käsitetty (perceived) ja kuviteltu (concieved). Paikalla on oma materiaalinen ulottuvuutensa – rakennukset, kulkuväylät ja luonto. Paikkaan liittyy vahva ajallinen ulottuvuus, sillä kaikilla paikoilla on oma historiansa. Kokemukset paikoista ovat yksilöllisiä, mutta samalla paikka voi olla myös kollektiivinen, jaettu kokemus. Kokemuksia ja paikan merkityksiä välitetään eteenpäin muistelemalla. Jos paikkaa tarkastellaan kulttuurisesti muistojen kautta välittyvänä, ei ole niin tärkeää onko paikka oikeasti olemassa, keksitty, väärin muisteltu tai jopa valehdeltu. Paikka on merkityksellinen sellaisenaan. 

Oma koti, asuinpaikka, elinympäristö ovat meille tärkeimpiä paikkoja. Myös luontoon ja ympäristöön liittyvä maiseman käsite on tärkeä paikkatutkimuksen kannalta: ympäristöestetiikan emeritusprofessori Yrjö Sepänmaa puhuu sydämen maisemasta, joka on se paikka ja maisema, johon olemme kasvaneet ja kiintyneet. Kotiin, muistojen seutuun ja toimeentuloon liittyviin paikkoihin kohdistuvat tunteet ovat kestävämpiä ja vaikeimmin ilmaistavia.

Paikkaa voi tarkastella myös mielen tasolla

Paikkaan liitetään usein myös monenlaisia tunteita - jossakin paikassa on hyvä olla, toisessa ei. Norjalainen arkkitehti ja arkkitehtuurin tutkija Christian Norberg-Schulz on käyttänyt tutkimuksissaan käsitettä genius loci - paikan henki - hän viittaa erityisesti paikkoihin, joista löytyy "se jokin", henki. Paikan henki viittaa paikkaan kokonaisvaltaisena ja kokemusperäisenä elementtinä, mutta siihen sisältyy myös paikan luonnollinen ympäristö eli paikkaan liittyvät muistot ja mielikuvat sekä niiden tulkinnat ja merkitykset. Paikan eri elementit luovat ilmapiirin, joka vaikuttaa myös fyysiseen vointiimme. Paikan henki ilmenee, kun ihmisillä on hyvä suhde luontoon niin psyykkisessä kuin fyysisessäkin mielessä. Paikan henki voi viitata myös ”perinteiseen” luontosuhteeseen, jossa haltioilla ja hengillä on ollut oma sijansa. Pohjoisten kulttuurien ihmiset ovat uskoneet, että paikalla on sielu, johon oli jollain tavoin oltava yhteydessä. Sielu siirtyi esimerkiksi rakennuksiin ensimmäisen (tai joissain tapauksissa neljännen) hirsikerran rakennusvaiheessa.

Antti Kiuru kirjoittaa, että rakennetussa ympäristössä on olennaista ihmisten tapa olla paikoissa. Se, miten ihmiset hoitavat, kohtelevat ja kunnioittavat elinympäristöään on aistittavissa, vaikka asuinympäristöä ei koettaisi muuten kovin miellyttäväksi. Myös tottumus ja lapsuudessa koettu ympäristö on huomioitava. Omasta kokemuksestani tiedän, että aukean maiseman ääressä kasvaneen on vaikea sopeutua mäkiseen maastoon, jossa horisontti ei näy. Toiset kertovat, että vesistön rannalla kasvaneena on hankala tuntea sisämaan maisemaa omakseen. Jos ihminen joutuu asumaan paikoissa, joita hän ei koe miellyttäviksi, seurauksena on usein välinpitämättömyys, jonka seurauksena paikan hengestä on vaikea saada otetta.

Tanja Karppinen kirjoitti muutamia vuosia sitten Sivistyksen kehto -blogissammepaikan hengestä seuraavasti: Paikan henkeä kuvaa hyvin eteläkarjalainen sanonta ”Ei mikkää oo mittää, jossei mittää minnää piä”. Tähän kiteytyy ajatus paikan hengen henkilökohtaisuudesta: Paikka saa tietyt arvot ja merkitykset siitä, miten ihminen sen kokee. Paikkaa täytyy pitää jonain, jotta se voi saada hengen. Samasta asiasta kertoo myös se, että on usein vaikea todistaa paikalla olevan henki, jonka muutkin pystyvät aistimaan - tai aistimaan samanlaisena. Paikalle muodostuu tai on muodostumatta henki. Paikan henki muodostuu siitä, että ihminen samaistuu paikkaan, välittää siitä, kokee sen. Ihminen muodostaa paikalle hengen, joka perustuu hänen mielikuviinsa, tietoihinsa, tunteisiinsa ja kokemuksiinsa.

Kun muutamia vuosia sitten kävimme vanhempieni ja sisarusteni kanssa isän kotipaikalla Kurkijoella, siskoni istui kalliolla ja pyyhki silmiään. Hän näki mielessään kuinka hänelle erityisen rakas, minun syntymäni aikoihin kuollut mummoni kulki samoissa maisemissa. Hän tunsi mummon läsnäolon, vaikka ei koskaan ollut häntä kyseisessä paikassa nähnytkään. Kertomukset paikasta rupesivat elämään eri tavalla, kun maiseman koki omin aistein.

Mikä on oma lempipaikkasi Etelä-Karjalassa? Miten  kuvailet itsellesi tärkeää paikkaa? Miltä se tuntuu? Mitä kaikkea siihen liittyy?

Paikat kytkeytyvät vahvasti kehollisuuteen. Keho ja paikka muodostavat tärkeän yhteyden kulttuuriin, sillä kehoa voidaan pitää kulttuurisesti koettuna olemuksena. Keho on paikka, jossa ihminen kokee ja ihmisen kokemukset ovat lähes aina kokemuksia kehosta.  Näin valtaosa elämäntilanteista saa merkityksensä kehon kautta. Paikan fenomenologiassa kehoon sisältyy paikan syvin olemus sekä sen havaitseminen sellaisena kuin se todellisuudessa on. Tällöin paikan perimmäisen olemuksen ymmärtäminen edellyttää sen alkuperän ja luonteen ymmärtämistä. Syntyy taju paikasta (sense of place). Kokemus paikasta on siis yksilöllinen. Ympäristöpsykologit puhuvatkin paikkatunteesta tai kiintymisestä paikkaan (place attachment). 

Mikä on epäpaikka?
Yhdelle joku tietty paikka on merkityksellinen, toiselle se sama paikka on merkityksetön. Ranskalainen kulttuuriantropologi Marc Augé määrittelee epäpaikat väliaikaisuuden, kauttakulun ja anonymiteetin tiloiksi. Epäpaikoilla ei ole identiteettiä, historiaa tai kulttuurista arvoa. Sellaisia voivat olla esimerkiksi ostoskeskukset, lentokentät tai moottoritiet, hotellihuoneet tai pakolaisleirit. Augé korostaa paikan suhteita, historiaa ja identiteettiä. Vastaavasti paikka, joka ei kiinnity historiaan tai identiteettiin tai jossa voi toimia luottokorttinsa avulla lausumatta sanaakaan, määrittyy Augén mukaan epäpaikaksi. Paikka ja epäpaikka eivät kuitenkaan sulje toisiaan pois, sillä aivan täysin puhdasta versiota kummatakaan on vaikeata löytää. Toisen paikka voi aina olla jollekin toiselle merkityksetön epäpaikka. Paikattomuudesta (placelessness) on kirjoittanut myös maantieteilijä Edward Relph. Relph kirjoittaa myös sisäpuolisuuden (insidedness) ja ulkopuolisuuden (outsidedness) tunteesta paikkaan liittyen. Kun ihminen kokee olevansa sisäpuolella, hän on turvassa, kokee olevansa kotonaan. Ulkopuolisuuteen liittyy esimerkiksi koti-ikävän tunne. Paikkattomuuden tunne syntyy Relphin mukaan kitschistä – suurten massojen arvojen kritiikittömästä hyväksymisestä ja tehokkuuden nousemisesta itsetarkoitukseksi.

Paikan tuottaminen – paikan identiteetti

Paikka ei ole koskaan historiaton, ja jokaiseen paikkaan voi liittyä samanlaisissakin olosuhteissa erityyppisiä paikkasuhteita. Maantieteilijä Petri Raivon tulkinnan mukaan etenkin menneisyyden paikkojen merkityksiä ja niihin liittyvää historiallista tulkintaa tuotetaan, vahvistetaan ja esitetään jatkuvasti. Näin joillekin tunnetuille paikoille muodostuu imagoksi tietynlainen paikan henki, joka voidaan tuntea kollektiivisesti ja josta voidaan kertoa kuin yhdellä suulla. Tuottamisesta huolimatta jokainen kokee paikan omalla tavallaan. Välinpitämätön ei henkeä aisti ja onkin tärkeätä, että paikan imagoa luotaessa ihmisten paikkaan liittyvät tunteet otetaan huomioon.  

Liike ja muutos ovat olennainen osa paikkaa, sillä ”paikka muuttuu ja muuntuu kokijansa mukaan”. Ajalla on tärkeä merkitys ihmisten paikkasuhteelle: pitkäaikainen suhde paikkaan on erilainen (täynnä muistoja) kuin lyhyeksi jäävä kosketus (joka sekin voi olla merkittävä). Kulttuurisesti suuntautuneet paikan tutkijat ovat olleet kiinnostuneita tästä pysyvyyden ja muutoksen suhteesta: onko paikka liikettä vai pysyvyyttä? Haluavatko ihmiset, että paikka pysyy muuttumattomana vai onko muutos hyvästä?

Mielestäni paikan luonteeseen kuuluu jatkuva muutos ja liikkeessä oleminen. Antropologi Tim Ingold tarkastelee elämismaailmaa verkostomaisesti solmujen ja näitä yhdistävien polkujen muodostamana seittinä. Emme elä pelkästään paikoissa, vaan elämä syntyy liikkeestä paikkojen välillä. Hän käyttää käsitettä ”wayfaring”, joka kuvastaa liikettä: ”Life is not fundamentally place-bound, but place-binding. It unfolds not in places, but along paths. Proceeding along a path, every inhabitant lays a trail. Where inhabitants meet, trails are entwined, as a life of each becomes bound up with the other. Every entwining is a knot, and the more that the lifelines are entwined, the greater the density of the knot. Places are like knots and threads from which they are tied are lines of wayfaring.”

Ajallisuuden merkitys ihmisen paikkasuhteissa näkyy siinä, että paikkasuhteen pituudella on merkitystä. Pitkään samalla paikalla asuneen tai käyneen henkilön kohdalla voidaan puhua elämäkerrallisesta paikkasuhteesta. Tällaisessa paikkasuhteessa ei ole kyse vain jostakin tietystä alueesta ja sillä sijainneista rakennuksista, vaan perhe-, suku- ja henkilöhistorioista, yhteisöllisyydestä, identiteeteistä, tunnesiteistä, maisemasta ja sen esteettisistä arvoista.

Paikan merkitystä alueen ihmisille voidaan tallentaa myös tarinoiden tai visuaalisten ilmentymien muodossa. Silja Nikulan väitöskirjassa paikkakokemusten perusteella syntyi etnofiktioita, koska ne tarjosivat tekijän kannalta kiinnostavan haasteen yhdistellä koettua, kuultua ja kuviteltua. Niissä rakentui myös uusia tarinoita mahdollisine maailmoineen. 

On muistettava, että paikka (tai tila) on monimutkainen rakennelma. Paikasta syntyy usein moninainen kertomus, jossa paikka on yhtä aikaa muuttuva ja muuttumaton, jopa paikka tai epäpaikka ihmisestä riippuen. Paikan kuvaamisen rikkaus syntyy moninaisista, jopa ristiriitaisistakin kertomuksista, ja määritelmiä tekevät niin paikkaa tarkastelevat teoreetikot kuin sitä arkielämässään käyttävät maallikotkin. Ilman erilaisia kertomuksia paikka näyttää liian silotellulta.

*tämä teksti on esitetty alustuksena Etelä-Karjalan kulttuurityöryhmän kokouksessa 14.1.2015.

Lähteitä:

1.    Augé, M. Non-places: introduction to an anthropology of supermodernity. 1995 (1992). Translated by John Howe. Verso.

2.    Kiuru, A. Paikan henki. http://www.helsinki.fi/lapinlahti/antti_kiuru.html.

3.    Knuuttila, S., Laaksonen, P., Piela, U. (toim.) Paikka. Eletty, kuviteltu, kerrottu. SKS. 2006.

4.    Korjonen-Kuusipuro, K. Yhteinen Vuoksi. Oulun yliopisto. 2012. (väitöskirja)

5.    Meriläinen-Hyvärinen, A. (2010) ”Sanoppa mulle onko meijän hyvä täällä?” Paikkakokemukset kolmen talvivaaralaisen elämässä. Elore Vol. 17 (1), 2010.

6.    Mäkinen, H. Paikan taju. Ympäristön, taiteen ja taidekasvatuksen risteyksessä. 2011. Aalto-yliopisto, taideteollinen korkeakoulu.

7.    Nikula, S. Paikan henki. Matkailijan mielikuvasta graafiseksi kokemukseksi. Lapin yliopisto. 2012. (väitöskirja)

8.    Launis, T. Tila, aika ja virtuaalisuus. 2006. Tampereen teknillinen yliopisto. Julkaisu 611. (väitöskirja)

9.    Relph, E. Place and placelessness. 2008 (1976). Pion Limited.

Apuanne kaivataan!

Hyvät lukijat,

Minulla on suuri kunnia olla mukana kirjoittamassa Etelä-Karjalan maakuntahistoriaa. Oma artikkelini julkaistaan historiateoksen jälkimmäisessä osassa ja se käsittelee eteläkarjalaista kansankulttuuria 1860-luvulta nykypäiviin. Kirjoitan siis eteläkarjalaisesta arjesta. Tekstissäni tarkastelen myös sitä paljon peräänkuulutettua, kyseenalaistettua ja kaivattua identiteettiä paikallisen kulttuurin näkökulmasta. 

Identiteetin kohdalla kuulen monen huokaavan. Eikö sitä identiteettiä ole etsitty jo vuosikymmeniä? Miten ihmeessä sitä ei löydy? Ei löydy, sillä yhtä identiteettiä ei ole olemassa. Meillä on monenlaisia identiteettejä ja ne ovat jatkuvassa muutoksessa. Alueellinen identiteetti on "me", eikä sitä kukaan ulkopuolinen voi toisille antaa tai määrittää. 

Alueeseen liittyvää identiteettiä on hankala hahmottaa, pienempiin paikkakuntiin ja kyliin liittyen se on ehkä helpompaa. Puhutaan lemiläisyydestä, lappeenrantalaisuudesta, imatralaisuudesta tai luumäkeläisyydestä.  Eteläkarjalaisuus ei kuitenkaan ole paikallisisten erityispiirteiden summa, vaan se on lopultakin jotain laajempaa: samankaltaisuutta, josta eteläkarjalaiset tunnistavat toisensa kohdatessaan maailmalla ja erottuvat muista. Tätä samankaltaisuutta ovat esimerkiksi murteen tietyt piirteet tai yhteiset, jaetut kokemukset, esimerkiksi elämän aikana koetut maisemat, historian tapahtumat tai vedyt ja atomit. Identiteetti syntyy meidän suhteesta muihin. Niinpä me teemme rajaa savolaisten, kymenlaaksolaisten ja pohjoiskarjalaisten suuntaan, valtakunnan rajan toisella puolella asuvista puhumattakaan.

Voin olla määrittelyssäni väärässäkin ja tästä syystä tarvitsen teidän apuanne, arvoisat lukijat. Kertokaa te minulle mitä eteläkarjalaisuus on, niin minä kirjoitan teistä tutkimukseen pohjautuvan kertomuksen maakuntahistorian arvokkaille sivuille!

Maakuntahistoriaan tuleva artikkelini tulee esittelemään palasia joista eteläkarjalaisuus rakentuu - tapoja ja tarinoita.

Tämän blogin tavoitteena on viritellä vilkasta keskustelua eteläkarjalaisten erityispiirteiden ympärillä. Kirjoittelen tutkimukseni edetessä pieniä palasia luettavaksenne ja toivon teiltä paljon hyviä kommentteja ja keskustelua. Julkaisen mielelläni kaikki asialliset kommentit. Kertomuksia Etelä-Karjalasta ja eteläkarjalaisuudesta voi lähettää myös sähköpostilla osoitteeseen ekarjalahistoria(ät)gmail.com. 

Osa blogini teksteistä voi olla kuvareportaaseja. Valokuvaus on rakas harrastukseni ja blogissa julkaistavat kuvat ovat omiani, ellei toisin mainita.

Ystävällisin terveisin,

Kristiina