Karjalaisen kateuden kulttuuriset juuret

Kun puhutaan karjalaisista tai eteläkarjalaisista ihmisistä, esille nousee usein kateus. Karjalainen kateus mainitaan useaan kertaan myös eteläkarjalaisuuteen liittyvässä kyselyssämme. Keväällä avoinna olleen kyselyn avulla halusimme selvittää millaisia asioita vastaajat liittävät Etelä-Karjalaan ja eteläkarjalaisuuteen. Sähköiseen kyselyyn vastanneista 60 henkilöstä suurin osa asui Etelä-Karjalassa tai hänen juurensa olivat tällä alueella. Kysely ei täytä tieteellisen tutkimuksen kriteereitä, eikä sitä tarkoituskaan analysoida tieteellisen tarkasti. Vastaukset antavat kuitenkin viitteitä siitä millaisia seikkoja eteläkarjalaisuuteen liitetään ja mitä  vastaajat itse pitävät tärkeinä.

Kateuskin nousee esille. Kyselyn vastauksissa eteläkarjalaisia kuvattiin kateellisiksi, sisäänpäin lämpiäviksi ihmisiksi ”jotka eivät kykene yhteistyöhön, jos se ei edesauta omaa etua”. Eteläkarjalaisuuteen usein liitetyn iloisuuden lisäksi eteläkarjalaiset nähtiin myös kateellisina ja kieroina selkään puukottajia. Kateuteen liittyi myös itsekkyyttä ja oman edun tavoittelua. Lisäksi kateutta nähtiin  Etelä-Karjalan kaupunkien välisissä kiistoissa. Etelä-Karjalasta päin katsottuna kateus tuntui ulkopuolisten panettelulta:  kateuden leimakirveellä eteläkarjalaisia lyövät usein muualta tulleet, jotka eivät ymmärrä karjalaisuutta. Liekö he itse ovat kateellisia täkäläisille?

Kulttuurintutkijoiden mukaan kateuden juuret ovat suomalaisessa kansanuskossa, jossa onnea oli olemassa tietty vakiomäärä. Onnea ei tullut mistään lisää, sen paikka vain vaihtui. Onnen vakioisuuden ajatus liittyy maailmankuvan muutokseen, joka tapahtui, kun pyyntikulttuurista siirryttiin agraariseen elämänmuotoon. Tällöin ympäröivä maailma alkoi selvemmin jakautua tuttuun ja turvalliseen ”tämänpuoleiseen” eli kotipiiriin ja kotipiiriä ympäröivään hallitsemattomaan ”toiseen” eli erämaiseen luontoon. Ihmiset asettuivat asumaan kyläkunnittain ja naapureita alettiin tarkkailla. Jos naapurilla oli asiat paremmin kuin itsellä, se oli itseltä pois.  (Pulkkinen 2014, 263.) Etnologian professori Laura Stark on kirjoittanut, kuinka vielä 1900-luvun alun magiaan liittyvässä muistelukerronnassa nousee esille vihamielisyys, naapureiden vandalismi, riidat ja väkivalta, epäluuloisuus ja kosto, empatian puute sekä viha henkilökohtaisena voimavarana. Empatiaa osoitettiin vain omaan talouteen kuuluvia henkilöitä kohtaan. (Stark 2005, 85.) Pulkkisen (2014) mukaan onnen vakioisuuden ajatus murtui vasta kun moderni teollinen kulttuuri alkoi tuottaa taloudellista hyvää koko ajan lisää.

Maatalousvaltaisessa kulttuurissa erityisesti naapurin sato oli ainaisen kateuden aihe ja onnen lisäämiseksi oli harjoitettava pilaustaikuutta, jonka tarkoituksena oli luonnollisesti pilata toisen onni ja siirtää se itselle. Esimerkiksi  Lemillä kaskenpolttoon liittyi tapa, jossa paikalle osuneille paimenlapsille oli annettava osa eväistä, muutoin he olisivat voineet pilata kaskimaan laulamalla ”peltois puita kasvakoon, jos ei puita niin pujua, pilliheinän piipposia, saviheinän saikkosia”. (Europaeus 2009, 199.) Pahaan silmään ja sanamagiaan oli syytä suhtautua vakavasti. 

Ihmisten välille vihamielisyyttä ja epäluuloa kylvivät erilaiset onnettomuudet, joiden syy oli todennäköisesti juuri naapurin paha silmä eli kateus. Tätä vastaan oli erilaisia varautumismenettelyjä, joista on useita kertomuksia eteläkarjalaisessa tarinaperinteessä. Myös tietäjät, noidat ja parantajat pystyivät halutessaan suojelemaan ihmisiä pahalta silmältä tai parantamaan jo syntyneitä vahinkoja. Ninnu Koskenalhon mukaan kateuteen liittyi läheisesti kehuminen, joka toi kehujen kohteelle välitöntä epäonnea. Epäonnelta oli siis suojauduttava vähättelemällä nopeasti kehujen kohdetta. Kehuissa piilevän kateuden ja pahan silmän sai ikään kuin hämättyä tiehensä, kun nopeasti haukkui omaisuutensa arvottomaksi roinaksi.

Kuulostaako tutulta? Käyttäytymisemme kulttuuriset juuret ovat syvemmällä kuin luulimmekaan. Aika, jolloin pahaa silmää todella pelättiin ja onnea varjeltiin tuntuu olevan kaukana. Silti omassakin käyttäytymisessä tunnistaa kyseisiä piirteitä: Kel onni on, se onnen kätkeköön. Omalla onnella ei ole syytä kehuskella, sillä se yleensä kääntyy ja sitten joutuu muiden pilkan kohteeksi. Ehkä hieman pilke silmäkulmassa voi todeta, että karjalaisella kateudella on aikanaan ollut tärkeä kulttuurinen merkitys. Kateutta ei kannata pilkata, saatika pitää negatiivisena ilmiönä, vaan positiivisena varautumisena onnellisuuteen. 

Tällä kuvalla ei ole mitään tekemistä kateuden kanssa. 

Onpahan vaan todella kaunis paikka Lemin raitilla. 

Lähteet:

Mikko Europaeus: Kansankulttuuri. Teoksessa Talka, Anu, Europaeus, Mikko, Heininen, Mirja, Kähtävä-Marttinen, Minna: Pitäjä ison kiven takana. Lemin historia, Lemi. 2009. 161–218.

Ninnu Koskenalho: Kateus ja vähättely Suomessa. Antroblogi (http://www.antroblogi.fi/2017/06/kateus-ja-vahattely-suomessa/). 2017.

Risto Pulkkinen:  Suomalainen kansanusko — samaaneista saunatonttuihin. 2014. 

Laura Stark: Taikuus ja kristinusko. Suomalaisen maalaisyhteisön kaksi moraalijärjestelmää 1800-luvulla. Teoksessa Laaksonen, Pekka, Knuuttila, Seppo & Piela, Ulla (toim.) Kansanetiikka. Kalevalaseuran vuosikirja 84, Helsinki. SKS, 84-103.

Takaisin luontoon – eteläkarjalaisten kokemuksia kaupungistumisesta 1990-luvulla

Kirjoittajavieraana FT Mikko Kohvakka

****

Etelä-Karjala on suhteellisen tiheään asuttu, missä ydinmaaseutu ja harvaan asuttu maaseutu kattavat lähinnä maakunnan reuna-alueet pohjoisessa, etelässä ja lännessä. Sitä vastoin Etelä-Karjalan ydin koostuu kaupungeista ja kaupunkeja ympäröivistä taajamista tai ”nukkumalähiöistä”, joissa maaseutumaisuus ja kaupunkimaisuus lyövät kättä. 1990-luvulla kaupunkimaisuuden keskeisyyttä ryhdyttiin painottamaan entistä enemmän poliitikkojen ja virkamiesten puheissa ja teoissa. Yleisesti ajateltiin, että kaupunkikeskeinen taloudellinen kehittäminen ja palveluiden alueellinen keskittäminen takaisivat alueiden, myös Etelä-Karjalan, menestyksen ja kilpailukyvyn yhdentyvässä Euroopassa. Hieman kärjistäen ilmaisten päättäjät halusivat ohjata loputkin kansasta pois metsistä ja pelloilta sivistyksen ja innovaatiotoiminnan äärelle. Tällä toiminnalla kaupungistumista kannattavat poliitikot ja virkamiehet rakensivat näkymätöntä raja-aitaa maaseutuun päin. Tämän raja-aidan sisäpuolelle täällä Etelä-Karjalassa mahtuivat karkeasti ottaen Lappeenranta, Joutseno, Taipalsaari, Imatra ja Ruokolahti.

Toki ”syvällä” maaseudulla oli myös omat puolustajansa. Myös Etelä-Karjalasta löytyi 1990-luvulla vaikutusvaltaisia tahoja, jotka toimivat niin sanotun maaseudun kolmannen tien puolesta. He ajoivat perinteisen maanviljelyn ja karjanhoidon rinnalle uutta pienyritystoimintaa erityisesti matkailun saralla. He niin ikään rohkaisivat ”syvän” maaseudun asukkaita oma-aloitteiseen kansalaistoimintaan, kuten perustamaan uusia kyläyhdistyksiä ja aktivoimaan vanhoja. Tätä kautta ”uuden maaseudun” puuhamiehet ja -naiset tulivat puhuneeksi eräänlaisen seutuistumisen puolesta. Seutuistumisella tarkoitetaan kaupunkien ja maaseutukuntien parhaita puolia yhdistävää aluekehitysmallia, jossa kaupunkien ja maaseudun välinen yhteistyö lisääntyy ja niiden välinen raja-aita pikemminkin madaltuu tai katoaa kuin vahvistuu.

Poliitikkojen ja virkamiesten ohella on mielenkiintoista tarkastella myös Etelä-Karjalan kaupunkimaisen ydinalueen sisällä asuvien ”tavallisten” kansalaisten näkemyksiä kaupungistumisesta ja kaupunkimaisesta elinympäristöstä. Erään 1990-luvulla tehdyn kyselytutkimuksen mukaan kaikissa ydinalueen kunnissa (Lappeenrannassa, Joutsenossa, Taipalsaarella, Imatralla, Ruokolahdella) arvostettiin eniten palveluita, mikä ei sinällään ole yllättävää. Sitä vastoin keskittävää kaupunkipolitiikkaa tukevia ihmisiä saattoi harmittaa se, etteivät edes ydinalueella asuvat eteläkarjalaiset näyttäneet arvostavan suuremmin tiiviin kaupunkikehittämisen ilosanomaa.

Viihtyisää asuinaluetta määritettäessä lappeenrantalaiset arvostivat eniten luonnonläheisyyttä, jonka lisäksi myös puhdas luonto ja ilma sekä pienen kunnan edut saivat suhteellisen suurta kannatusta. Myös Imatralla maaseutumaisuuteen usein liitettävät piirteet saivat tukea. Imatralaisille kolme tärkeintä viihtyisän asuinympäristön määrittävää tekijää olivat luonnonläheisyys, halu asua pientalossa ja ilman puhtaus. Kaiken kaikkiaan, kun lappeenrantalaisten ja imatralaisten vastauksia vertaa joutsenolaisten, taipalsaarelaisten ja ruokolahtelaisten vastauksiin, niiden väliset erot eivät ole suuria. Kunnasta riippumatta väljyys, luonnonläheisyys ja rauhallisuus saivat merkittävää kannatusta, mitä ei voida pitää kovinkaan suurena luottamuslauseena monien poliitikkojen ja virkamiesten ajamalle tiivistävälle kaupunkipolitiikalle – ei etenkään sellaiselle, jossa painottuvat kerrostalolähiöiden merkitys.

Kuva: Kristiina Korjonen-Kuusipuro

Keskittävää ja tiivistävää aluekehitystä kohtaan osoitettu vastarinta on osoitus siitä, etteivät edes ”city-karjalaiset” olleet päässeet eroon kaipuustaan takaisin luontoon. Eräänlainen ”metsäläisyys” – enkä tarkoita tällä nyt mitään negatiivista – näytti eläneen vahvana Etelä-Karjalassa samaan aikaan kun Suomi kansallisvaltiona valmistautui liittymään osaksi Euroopan urbaania sykettä. 

Mutta mikä mahtaa olla tilanne tänä päivänä? Miten sinä koet Etelä-Karjalan, kotikuntasi, kaupunginosasi tai kyläsi asuinympäristönä? Entä millaisessa asuinympäristössä sinä haluaisit asua tulevaisuudessa?

Mikko Kohvakka

Vastuualue maakuntahistoriassa: Etelä-Karjala 1990-luvulta tähän päivään

Lähteet:

Asukkaiden asumisviihtyvyyteen vaikuttavat tekijät eräissä Etelä-Karjalan kunnissa. Etelä-Karjalan ydinalueen neuvottelukunta & Etelä-Karjalan liiton liittohallitus, 1992. 

Henttinen, Annastiina (2009): Maaseutu politiikan tantereena. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä 1988–2008. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä. 

Vartiainen, Perttu (1991): Seutuistuminen yhdyskuntasuunnittelun haasteena. Terra vol. 103, no. 2, 75–86.

Muistellaan!

Olin reilu viikko sitten mukana Lappeenrannan kaupungin historiatoimikunnan ja Lappeenrannan museoiden järjestämässä yleisötilaisuudessa "Eletty ja muistettu Etelä-Karjala". 

Tilaisuudessa oli kolme alustusta ja alustusten jälkeen oli varattu aikaa sen pohtimiseen mitä eteläkarjalaisuus oikeastaan tarkoittaa.

Olin mukana suunnittelemassa tuota tilaisuutta ja minua kyllä hieman jännitti tuleeko väkeä paikalle ja miten muistelu tulee onnistumaan. Pelkoni oli täysin turha. Museon sali oli ääriään myöten täynnä ja eteläkarjalaisuuden ja Etelä-Karjalan pohdinta oli hedelmällistä. Keskustelua riitti monenlaisista aiheista: pohdimme esimerkiksi oman murteen merkitystä ja kotiseuturakkautta. Olin niin onnellinen siitä, että ihmiset haluavat tulla muistelemaan omaksi kokemaansa paikkaa yhdessä.

Lappeenrannan Valtakatu vuonna 1978. Kuvaaja Aarne A. Mikonsaari.
Kuva: Lappeenrannan museot (KUVMIKV2:60). Lupa: Creative Commons.

Minulta on usein kysytty miten muistellut ja kerrotut tarinat voivat olla tieteellisen tutkimuksen aineistoa. Nämä kyselijät ovat erityisesti epäilleet muistitiedon ja kerrottujen muistojen todenperäisyyttä. Muistelijat itsekin ovat voineet ajatella, etteivät heidän omat kokemuksensa voi olla tutkijalle merkityksellisiä ja tuoneet mukanaan esimerkiksi jonkin kirjan, jonka ovat ajatelleet vahvistavan kertomuksensa todenperäisyyttä. Onpa joku muistelija joskus kertonut minulle kirjasta lukemaansa omina muistoinaan.

Muistitietotutkimus on oma tieteellinen haaransa. Englanniksi muistitietotutkimuksesta käytetään suulliseen kerrontaan viittaavaa ”oral history” käsitettä, mutta Suomessa muistitietotutkimus pitää sisällään myös kirjoitetun kerronnan. Muistitiedosta tuli legitiimiä tutkimusaineistoa historiatieteissä ja folkloristiikassa 1980- ja 1990-luvuilla ja muistitietotutkijoilla on myös oma verkostonsa, FOHN. Muistitietoa on tallennettu paljon esimerkiksi Suomen kirjallisuuden seuran arkistoihin ja seura järjestää säännöllisesti erilaisia muistitietokeruita.

Kertomus on yksi tietämisen muoto. Me kaikki tiedämme, että ennen kirjoitustaidon yleistymistä, tietoa tallennettiin ja sitä jaettiin kerrottujen tarinoiden muodossa. Yhä edelleen ihmisellä on taipumus rakentaa oppimastaan erilaisia tarinoita ja nämä tarinat edistävät opitun muistamista. 

Muistitiedon hyödyntäminen tutkimuksessa ei ole aivan ongelmatonta, sillä siinä on huomioitava muutamia reunaehtoja. Muistelu on aina kytköksissä nykyhetkeen eli siitä ei voi päätellä miten asiat oikeasti olivat tai mitä oikeasti on tapahtunut, sillä muisti valikoi, muokkaa ja muuttaa tallentamaansa aineistoa. Mikäli halutaan selvittää mitä todella on tapahtunut, tutkimuksen tueksi tarvitaan esimerkiksi arkistoaineistoa (eikä tutkimus välttämättä sittenkään tavoita menneitä tapahtumia, vaan luo niistä aineistoon perustuvan tulkinnan). Muistitietotutkimus on kuitenkin tärkeätä, kun selvitetään menneisyyden merkitystä nykyhetkessä. Tätä tutkimussuuntaa kutsutaan hermeneuttiseksi eli tulkitsevaksi muistitietotutkimukseksi.

Eletty ja muistettu Etelä-Karjala -tilaisuudessa moni kertoi meille rakkaudestaan Etelä-Karjalaan ja siitä, kuinka olivat tänne seudulle päätyneet. Joka ikinen näistä kokemuksiin perustuvista muistoista ja kertomuksista on minulle kullan arvoinen kun ryhdyn pohtimaan eteläkarjalaista identiteettiä ja sen rakennusaineksia. Eräs mies kertoi tilaisuudessa meille kuinka he olivat vaimonsa kanssa lomailleet ahkerasti Järvi-Suomessa. Kun heille tuli mahdollisuus vaihtaa asuinpaikkaa, Etelä-Karjala valikoitui uudeksi paikaksi juuri järviensä myötä. Nyt he asuvat ”loman sisällä” kuten hän asian ilmaisi. Tämä samainen mies kertoi Konnunsuolle rakentamastaan Eilisyyden verstaasta, jonne hän on kerännyt esineistöä yhden ihmisen elämän varrelta. Odotan innolla, että pääsen vierailemaan siellä ensi keväänä! Kirjoitan siitä sitten lisää.

Amanuenssi Miikka Kurri Lappeenrannan museolta esitteli Finna-tietokantaa, jonne on talletettu paljon vanhoja valokuvia Etelä-Karjalasta. Kuvat toimivat usein muistamisen tukena ja palauttavat mieliimme asioita, jotka luulemme jo unohtuneen. Valokuvien kautta vanhat rakennukset, tiet ja puistot täydentyvät tuoksuilla ja äänillä. Muistamme ehkä miltä kaupasta ostettu tikkukaramelli tai jäätelö maistui tai miltä äidin käsi tuntui kun kävelimme yhdessä kauppaan kuvassa näkyvää tietä pitkin. Tätä voi kutsua nostalgiaksi, koti-ikäväksi ja menneisyyden kaipuuksi, mutta onnellisilla muistoilla on suuri merkitys elämämme kannalta ja ne voivat auttaa myös selviytymään ikävämmistä kokemuksista.

Kioski Valtakadulla, 1970-luku. Kuva: Lappeenrannan museot (KUVKVV1632:105).
Lupa: Cretive Commons.

Jokaisella Etelä-Karjalaan liittyvällä muistolla, kertomuksella ja tarinalla on oma merkityksensä. Niitä voi lähettää minulle myös sähköpostilla osoitteeseen ekarjalahistoria(ät)gmail.com. 

Lisää luettavaa:

Fingerroos, O., Haanpää, R., Heimo, A. ja Peltonen, U-M. (2006) Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä. Helsinki, SKS.

Ukkonen, T. (2000) Muistitieto tutkimuksen kohteena ja aineistona. Elore 7(2). 

Naiset historiassa

Oletteko huomanneet kuinka miehistä historiankirjoitus on? Tarkoitan tällä sitä, että historiaa kirjoitetaan pitkälti miesten elämän ja miesten tekemisten kautta. Myös aiheet ovat hyvin maskuliinisia: konflikteja, suuria rakennusprojekteja – teitä, siltoja, tehtaita, voimalaitoksia – ja erilaisia instituutioita, kuten vaikkapa yliopisto, joita yleensä johtavat miehet. Naisten teot ja elämä jää historiankirjoituksessa näiden varjoon – näin siltikin, että Suomea pidetään tasa-arvon mallimaana.

En ole ainoa, joka on kiinnittänyt asiaan huomiota. Vuonna 2015 Helsingin Sanomissa oli toimittaja Suvi Aholan kirjoittama juttu naisten esiintymisestä historian oppikirjoissa. Ahola oli käynyt läpi peruskoulun historian oppikirjoja ja etsinyt kirjoista naisten nimiä. Peruskoulun 7. luokan oppikirjasta hän kirjoittaa seuraavasti: ”Ensimmäinen nainen mainitaan kirjan sivulla 33. Hän on Fredrika Runeberg, joka jäi kirjailijana "paljolti aviomiehensä varjoon". Seuraavaa naisen nimeä saa taas odottaa kolmisenkymmentä sivua. Sitten esitellään brittiläinen "ompelijatyttö Magdalena. Hän kuvaa sortumistaan prostituoiduksi. Miesten nimiä tähän väliin on mahtunut 15.” Aholan johtopäätöksenä on, että naisten näkyvyys historiankirjoissa on edelleen huono.

Kuinka monta naista muistatte omilta historian tunneiltanne? Nobelisti Marie Curien? Suomalaisista ehkä kirjailijat Minna Canthin ja Hella Wuolijoen? Kauneuskuningatar Armi Kuuselan? Toivottavasti presidentti Tarja Halosen? Entäpä eteläkarjalaiset vaikuttajanaiset? Rouva Ellen Svinhufvud? Valtioneuvos Riitta Uosukainen?

Vaikka pelkkä nimien luetteleminen tai laskeminen ei tietenkään kerro koko totuutta, on kuitenkin sääli, että naisen rooli historiassa on pitkään ollut tulla näkyväksi miesten kautta, ei aktiivisina, itsenäisinä toimijoina. Naiset on yleensä myös määritelty sen ja sen tyttäreksi tai sen ja sen vaimoksi. Tämä on surullista, vaikka tavallaan kyse on myös ajan kuvauksesta sille tyypilliseen tapaan. Suvi Aholan jutussa historian oppikirjojen toimittajat kertoivat lisänneensä kirjoihin naisten elämästä kertovaa kuvitusta, koska nimien määrissä ei millään voida päästä tasapuolisuuteen. Kuvat naisista ovatkin mielenkiintoisia. Kun itse silmäilin muutamien Etelä-Karjalan paikallishistorioiden kuvituksia, naiset ovat perinteisissä rooleissa. He näyttävät usein ahkeroivan erilaisissa askareissa - heinätöissä, pyykinpesussa tai kotitöissä. 1950-luvulle tultaessa naiset muuttuvat hyvin pukeutuneiksi kodin hengettäriksi, jotka huolehtivat siitä, että perhe voi hyvin ja uusi keittiö on kiiltävä. Tapojen lisäksi kuvat kertovat meille samalla tietyn ajan ihanteista. Lukijan tulisikin osata tulkita kuvia, tutkijasta puhumattakaan.

Nämä kuvat ovat Lemin ja Luumäen historioista.
Molemmat teokset sisältävät monenlaisia valokuvia naisista ja heidän askareistaan.

Naisten asemaa ja merkitystä historiassa tarkasteltaessa puhutaan myös ns. ”naishistoriasta”. Itselleni on opiskeluajoilta jäänyt mieleen yhtenä mielenkiintoisimmista luennoista professori (emerita) Irma Sulkusen luento kirjastaan ”Retki naishistoriaan”. Sulkunen kertoi meille nuorille opiskelijoille tuolloin myös siitä, kuinka hänen näkökulmansa oli herättänyt ankaraa kritiikkiä naistutkijoiden piirissä. Hän kun ei kirjassaan ylistänytkään perinteisiä naisliikkeitä, vaan kirjoitti yläluokan naisten ajaneen vain omaa etuaan, ei suinkaan kaikkien naisten etuja. Historiantutkija Aura Korppi-Tommola on kirjoittanut Tieteessä tapahtuu -lehteen erinomaisen katsauksen naishistorian tutkimukseen liittyen. Klik Hän painottaa kirjoituksessaan, että ”Hyvä tutkija tarkastelee menneisyyden naisia yhteisönsä jäsenenä ja tällä tavalla naishistoria tulee osaksi kaikkien historiaa: naiset, lapset, perheet, miehet ovat aina eläneet kuitenkin yhdessä.”

Korppi-Tommola on mielestäni oikeassa. Onneksi myös tutkijat ovat tiedostaneet tämän ja selkeästi pohtineet, kuinka naisista historiassa kirjoitetaan. Esimerkiksi Viipurin läänin historiassa professori (emeritus) Tapio Hämynen kirjoittaa naisten merkityksestä 1920–30 –luvuilla seuraavasti: ”Naisten merkitys Viipurin läänin karjatalouden kehittämisessä oli keskeinen. Maaseudun tuotantosuunnan muutos nosti naisten perinteiset työt, karjanhoidon ja maitotalouden, myös kansantaloudellisella tavalla merkittävään asemaan. Näiden elinkeinojen kehittämiseen alettiin kiinnittää huomiota. 

Kuten huomaamme, on myös tutkijan käyttämillä sanavalinnoilla merkitystä. Kun tutkija kirjoittaa, että naisilla oli keskeinen rooli, niin me ajattelemme naisten olleen tärkeitä. Jos tutkija olisi kirjoittanut ainoastaan asian ”miehisempään” puoleen, naisten rooli olisi jäänyt näkymättömäksi.

Tässä on itse asiassa syy miksi istun tässä kirjoittamassa tätä tekstiä. Kyse on siis historiaa kirjoittavien tutkijoiden tavasta nähdä ja arvioida alueita ja ilmiöitä ja näihin vaikuttavia tekijöitä. Vaikka arjen tarkastelu on viime vuosina saanut historiassakin lisää näkyvyyttä, olen silti huolissani siitä, kuinka monenlaiset ihmisryhmät jäävät historiankirjoituksessa näkymättömiksi.

Millaista olisi Etelä-Karjalan historia naisten kautta kirjoitettuna? Mitä sinä naisena haluaisit historiankirjoista lukea?

Lähteitä ja muuta luettavaa:

• Tapio Hämynen (2010) Toimeentulo ja elinkeinot Viipurin läänissä 1917–1939. Teoksessa Viipurin läänin historia, VI Karjala itärajan varjossa. Yrjö Kaukiainen ja Jouko Nurmiainen (toim.), s. 89 -136. 
• Aura Korppi-Tommola (2004) Naisliikkeen ja naishistorian vuorovaikutus. Tieteessä tapahtuu 2/2004. 
• Riitta Mäkinen & Marja Engman (toim.) (2015) Naisten aika.
• 100 vuotta naisen elämää ja tekoja.

Eteläkarjalainen luontosuhde osa 2: VESI

Vesi on ihmiselle tärkeä elementti, sillä ilman sitä ei ole elämää. Vesi on jotakin hyvin konkreettista, kaavan muodossa ilmaistuna H₂O:ta: meriä, järviä, jokia ja puroja; sumua ja sadetta, lunta ja jäätä.  Suhteemme veteen ja vesiluontoon on myös kulttuurinen.  Vesi on tärkeä osa suomalaista mytologiaa. Kalevalan maailmansyntymyytissä Ilmatar, ilmojen impi, laskeutuu veteen ”veen emoseksi”. Sotka munii hänen polvelleen kuusi kultaista ja yhden rautaisen munan. Munat rikkoutuvat, ja niistä syntyvät taivas ja maa, aurinko ja kuu sekä pilvet. Veen emonen luo mereen niemiä, syvänteitä, rannat, lahtia ja luotoja. Kalevalasta on tullut tutuksi myös Tuonelanjoki, raja tämän ja tuonpuoleisen elämän välillä.

Vesi vaikuttaa monin tavoin arkeemme ja arjen rytmeihin. Vesistöillä on merkitystä myös paikkasuhteellemme. Kun istun kirjoittamassa tätä blogikirjoitusta, sähköpostiini tulee ilmoitus tutkijoiden työryhmästä joka kokoontuu SIEF-konferenssissa vuoden 2017 maaliskuussa. Työryhmässä käsitellään ihmisen ja vesistöjen suhdetta muuttuvien rytmien kautta. Työryhmän esittelyssä ihmisten ja vesistöjen vuorovaikutusta kuvataan näin:

In the sea, lake, river or coastal areas a dwelling is connected and build not only to its geographical position but also to human experience of its "waterway" location, which influences to the sense of place. Water itself is unique as an element in the sense that it is both universal and particular.

To settle down in the local, changing rhythm and time of water defines everywhere strongly one's observations, identities and actions, such as practices of place making. Even if impacts of global changes are received locally, cultural knowledge is constituted in local practical activities, rather than being imported into them.

Etelä-Karjalan pinta-alasta on vettä reilut 23 % ja maakunnan itseoikeutettu nimikkojärvi on Saimaa. Suuri osa maakunnan väestöstä asuu Saimaan tai jonkin muun vesistön läheisyydessä, eikä tämä voi olla vaikuttamatta eteläkarjalaiseen elämään. Esimerkiksi Taipalsaari on yksi Suomen saaristokunnista ja vesi on vaikuttanut ja vaikuttaa yhä hyvin konkreettisin tavoin siellä asuvien ja liikkuvien ihmisten elämään joka päivä. Saimaa on ollut taipalsaarelaisille sekä pelto että tie.

Tutkimuksissani olen pohtinut onko vesi samanlaista kaikkialla eli onko alueellisissa suhteissa veteen eroja. Tähän pohdintaan minut johti eräs väitöskirjatyössäni haastattelema nainen, joka kuvasi omaa suhdettaan Vuokseen näin:

”Mie oon aina sanonu, et kun imatralaiset jotenki Saimaata ylistää, ni miul on kyl Vuoksi paljo rakkaampi. Miul ei niinku Saimaaseen oo mitää tunnesidettä tai sellasta. Et tietysti samaa vettähän se on mut kuitenkii. Vuoksi on miul se juttu.”

Tämä sitaatti kertoo siitä, että eletty ja koettu maisema on katsottua maisemaa rikkaampi ja samalla läheisempi. Tällaiseen maisemaan on muodostunut aivan erityinen side, joka halutaan myös säilyttää, jopa säilöä. Tämä säilöminen on nykyisin helppoa, sillä valokuvaus on suositumpaa kuin koskaan aiemmin. Rakkaat maisemat kulkevat aina mukana ja niitä voi katsella missä ja milloin vain. Sitaatissa henkilö kuvaa omaa erilaista suhtautumistaan Vuokseen ja Saimaaseen - virtaavaan veteen ja järveen. Myös suhde mereen on erilainen kuin järviin. Useat meren rannoilla asuneet kaipaavat merta niin paljon, ettei sisämaan järvimaisema sitä korvaa, vaikka se kaunis olisikin. Itsekin huomaan ilman kulkevan paremmin keuhkoissani ja sieluni lepäävän, kun näen meren ja katson sen rannattomaan horisonttiin. Katsomisen lisäksi merivesi  tuoksuukin erilaiselta kuin järvivesi. Siksi mikään järvi ei pysty tuottamaan minulle samanlaista tunnetta kuin meren näkeminen. Kokemuksina vesi ei ole samanlaista kaikkialla.

Vesistösuhteillakin nurjat puolensa: järvet ja etenkin joet toimivat usein viemäreinä, jotka kuljettavat likavesiämme. Olin jo 1990-luvulla mukana Helsingin yliopiston tutkijan vetämässä hankkeessa, jossa tutkittiin Suomen vesiensuojelun historiaa. Tuolloin näkyväksi tehtiin kaupunkien ponnistelut vesien suojelun suhteen: oli edelläkävijöitä ja niitä, jotka toimivat vasta lain pakottamana. Edelläkävijöihin lukeutui pikkuinen Pietarsaaren kaupunki, joka jo 1900-luvun alussa haaveili jätevedenpuhdistamosta. Suurena vaikuttimena oli, että kaupungin jätevedet kulkeutuivat pieneen lahteen, joka oli ollut silloisen kaupungininsinöörin ja (myöhemmin kaupunginjohtajan) lapsuuden leikkipaikka. Eipä ihme, että hän ajoi voimakkaasti lahden puhdistamista uusimman saatavilla olevan teknologian avulla, vaikka se vaatikin suuria rahallisia investointeja. Lappeenrannassa käytävä keskustelu jätevesien puhdistusratkaisuista muistuttaa monilta osin varsin paljon 1900-luvun kamppailuja.

Etelä-Karjalassa on kymmeniä vuosia pohdittu kuinka Saimaata olisi yhtäältä suojella paremmin ja toisaalta mahdollista hyödyntää paremmin maakunnan markkinoinnissa ja houkutella näin myös matkailijoita alueelle. Työryhmiä on perustettu, on tehty ehdotuksia ja raportteja on kirjoitettu. Suunnitelmia on ollut esimerkiksi Suur-Saimaan kansallispuistonomaisesta alueesta ja mahdollisesta pääsystä Unescon maailmanperintökohteiden joukkoon. Nyt ollaan kovaa vauhtia rakentamassa Saimaa Geoparkia. Näyttäisi siltä, että tällä kertaa päästään myös maaliin saakka. Toivottavasti. Saimaata ja Lappeenrantaa tekee Suomessa ja maailmalla tunnetuksi myös Sorjonen, jossa Saimaa näyttäisi olevan melkeinpä yksi päähenkilöistä. Nähtäväksi jää, millainen vaikutus televisionäkyvyydellä on.

Maisemien lisäksi vesistöt tarjoavat aivan konkreettista tekemistäkin eri vuodenaikoina: kesällä veneilyä, retkeilyä, mökkeilyä, uimista ja kalastamista, talvella taas luistelua, hiihtämistä ja pilkkimistä tai muuta talvikalastusta.  Saimaalla liikkuessa myös ajatus norpan näkemisestä kutkuttaa, vaikka ne harvinaisia ovatkin. Vesistöjen äärellä eläminen on myös jättänyt jälkensä alueen ruokaperinteeseen. 

Haluaisitko kertoa millainen sinun suhteesi alueen vesistöihin on? Mikä vesistö sinulle on rakkain? Miksi? Osaisitko elää ilman vesistöjen läheisyyttä? 

Eteläkarjalainen luontosuhde osa 1: METSÄ

Rakastan metsiä, mutta täällä Etelä-Karjalassa tai Etelä-Suomessa ylipäätään metsäsuhteeni on ongelmallinen. Pohjois-Pohjanmaalla kasvaneena, eteläisessä Lapissa kesäni viettäneenä, tunnen aina olevani jotenkin väärässä paikassa, kun kävelen eteläkarjalaisessa metsässä. Jos lähden mustikkametsään, joudun yleensä märkään, heinäiseen ryteikköön tai synkkään kuusikkoon, jossa ei ole aluskasvillisuutta laisinkaan. Jos taas etsin puolukoita, joudun monesti hakkuuaukioille, jossa puolukan sijaan kasvaa heinää. Marjojen löytäminen on yhä, 13 vuoden Etelä-Karjalassa asumisen jälkeen, vähän sattuman kauppaa. Erityisesti hillareissut suuntautuvat yhä edelleen pohjoisen tutuille soille.

Suomalaisilla sanotaan olevan erityinen suhde metsiin ja metsät liitetään vahvasti osaksi suomalaisuutta myös ulkomailla. Tämä tuntuu aika luonnolliselta, sillä yli 70 % Suomen pinta-alasta on metsää. Suomalainen metsäsuhde on huomioitu myös aineettoman kulttuuriperinnön wikissä. Siellä kerrotaan, että

”Metsäkulttuurilla tarkoitetaan metsiin liittyviä yksilöiden ja yhteisöjen toimintatapoja, käytäntöjä, käsityksiä, merkityksiä ja arvoja, joita jaetaan sosiaalisessa yhteydessä. Metsäkulttuuri syntyy ihmisen ja metsän vuorovaikutuksessa ja ilmenee monitahoisina metsiin liittyvinä arvoina ja erilaisina metsienkäyttötapoina, jotka liittyvät elinkeinoihin, harrastuksiin ja elämäntapoihin. Suomalaisten metsäsuhde ei ole yksiulotteinen, vaan siihen on aina sisältynyt erilaisia näkökulmia.”

Mistä tekijöistä rakentuu eteläkarjalainen metsäkulttuuri?

Eteläkarjalaisissa metsissä näkyy selvästi, että asumme merkittävässä metsäteollisuuskeskittymässä. Metsät täälläpäin ovat puupeltoja, talousmetsää. Puut kasvavat usein suorissa riveissä ja maisema muuttuu jatkuvasti metsätalouden seurauksena. Meneepä Etelä-Karjalassa mihin tahansa luontopolulle, ne kulkevat usein pitkin metsäautoteitä ja jossain kohti tulee aina vastaan hakkuuaukio. Ymmärrän, että metsänhakkuut ovat taloudellisesti merkittäviä, mutta silti sydämessä kirpaisee. Mikä luontopolku se tämä tämmöinen on? Miksi tämäkin läntti on pitänyt parturoida ja jäljellä on vaan ryteikkö? Luonnonvarakeskuksen tutkimuksen mukaan Etelä-Karjalassa metsien suojeluprosentti on Suomen pienin, vain reilut 2 %.

Suomessa elinkeinojen ja elinympäristöjen sidos metsäluontoon on vahva. Niin kansanperinne kuin tämän päivän yhteiskunnallinen keskustelukin kuvastavat moniulotteista metsäsuhdetta. Myös Etelä-Karjalassa metsätalous on merkittävä osa eteläkarjalaista kulttuuriperintöä, samoin siihen liittyvät metsätyöt ja aikojen saatossa paljon muuttunut metsäammattilaisuus. Kesällä lähimetsäämme raivasi mies moottorisahalla ja kun astun ulos, kuulen, kuinka metsäkone kaataa metsää jossain lähistöllä. Metsät ovat olleet myös maataloudessa merkittävä lisätulonlähde. ”Metsä oli maatiloille pankki, josta säästäen käytettynä voitiin tehdä nostoja.” (Lemin historia, s. 281.)

 Luumäen historiasta löytyy seuraavanlainen kuvaus paikallisesta metsäsuhteesta. Kuvaus on päivätty vuoteen 1870 (s. 333):

”Metsät olivat paljon tihentyneet kaskeamisen väistyessä, mutta toisaalta kulutti kasvava väestö yhä enemmän puuta moninaisiin tarpeisiinsa. Jos syrjemmällä metsä elpyi, niin asuinpaikkojen äärellä se oli kovassa käytössä. Vähänkin parempi puu pyrittiin myymään. Metsät olivat kohonneet uuteen arvoon. Aina oli tervaa ja tukkeja myyty, mutta vasta nyt puu oli noussut todelliseen arvoon. Rahaa tuli runsaasti ilman työtä – se oli uutta. Jälkihoidosta ei välitetty, joten epäilemättä olivat metsät useimmissa paikoissa surkean näköisiä.”

Luumäen metsäkuvauksessa huomio kiinnittyy siihen, että metsänomistajan sanottiin saavan metsästä hyötyä ilman työtä. Sama huomio löytyy myös Lemin historiasta: ”metsä kasvoi itsekseen ja siitä saatiin tuloa ilman viljelijän omaa työpanosta”. Vaikka ajatuksen ymmärtää, niin se on silti hieman harhaanjohtava, sillä metsätöihin liittyi huolenpitoa, hakkuuta, kuljetusta. Myöhemmin metsien hävittämisen ehkäisyyn alettiin kiinnittää enemmän huomiota. Säädettiin yksityismetsälaki ja paikalliset metsänhoitolautakunnat perustettiin. Metsänomistajia ryhdyttiin valistamaan metsänhoidossa ja puunkaatajista tuli metsäammattilaisia. Nykypäivän metsäammattilaisia tutkinut antropologi Tiina Suopajärvi on todennut, että edelleen 2000-luvun alussa metsäammattilaiset perustelevat tehokkaaseen puuntuotantoon tähtäävää metsänhoitoa toisen maailmansodan jälkeisellä suomalaisen yhteiskunnan jälleenrakentamisella ja hyvinvointivaltion ylläpitämisellä.

Ympäristöestetiikan emeritusprofessori Yrjö Sepänmaa on kirjoittanut, että korpien raivaajille metsä oli vihollinen. Metsä työntyi takaisin heti kun raivaajan voimat ehtyivät tai kun pellot hylättiin. Metsittyminen oli villiintymistä ja kehitys on mielletty kulkevaksi metsästä kyliin ja kaupunkeihin, ei toisinpäin. Nykyiset puupellot voidaankin nähdä kesytettyinä metsinä, joista puuttuu villiin luontoon liitettävä arvaamattomuus.

Suomalaisesta metsäsuhteesta puhuttaessa korostetaan usein suomalaisten erityisen läheistä suhdetta luontoon. Metsä on nykyisin usein myös virkistäytymisen ja hyvinvoinnin lähde, hiljentymisen paikka arjen kiireessä. Metsässä sielu lepää. Metsän estetiikkaa pohtivalle metsä edustaa luonnon alkuvoimia. Varsinkin vanhat metsät kantavat ajan ja ikuisuuden leimaa. Kukapa ei olisi joskus laskenut puun vuosirenkaita ja pohtinut, mitä kaikkea vanha puu onkaan nähnyt.

Omien havaintojeni mukaan meillä on myös toisenlainen, hieman raadollisempi suhde metsäluontoon. Metsä on meille roskakori, paikka, jonne voimme huoletta toimittaa jätteemme (ilmaiseksi) ja toivoa, että ne häviävät ennen kuin seuraava henkilö osuu paikalle. Olen retkilläni törmännyt lukemattomiin huonekaluihin, autonrenkaisiin ja vanhoihin autonromuihin, puhumattakaan kuoppiin piilotetuista vanhoista pesukoneista, talousjätteistä ja pienemmistä roskista. Tämä on sellaista suomalaista luontosuhdetta, josta ei tutkimuksissa tai Suomi-kuvaa kiillottavissa mainoksissa juurikaan puhuta.

Mistä tekijöistä sinun metsäsuhteesi rakentuu?

Kirjallisuutta:

Kumpulainen, K. & Miettinen, T. 1992. Luumäen historia. Luumäki.

Sepänmaa, Y., Heikkilä-Palo, L. & Kaukio, V. (toim.) 2003. Metsään mieleni. Helsinki.

Suopajärvi, T. 2012. Liukuvat metsäyhteisöt. Yhteisöllisyys metsäammattilaisten luonnonsuojelukertomuksissa. Artikkeli teoksessa Ympäristö ja kulttuuri. Toim. Kallinen, T., Nygren, A. ja Tammisto, T. Helsinki.

Talka, A., Europaeus, M., Heininen, M. & Kähtävä-Marttinen, M. 2009. Pitäjä ison kiven takana. Lemin historia. Jyväskylä.

Positiivinen ja vieraanvarainen vai kateellinen ja selkäänpuukottaja?

Meillä on tapana ajatella, että samalla alueella asuvat ihmiset olisivat tavoiltaan ja luonteeltaan samanlaisia. Suomalaisista pohjanmaalaiset ovat yritteliäitä ja suorapuheisia, hämäläiset hitaita, savolaiset kieroja ketkuja (anteeksi!) ja karjalaiset iloisia silloinkin kun itkettää. Tällainen heimoajattelu elää varsinkin arkipuheessa vahvana, vaikka meille ei sitä enää opeteta.

Toisin oli ennen. Tänä päivänä elävä ajatus suomalaisista heimoista, heidän tavoistaan ja luonteistaan on pitkälti perua Zacharias (Sakari) Topeliuksen Maamme kirjasta, joka julkaistiin ensimmäisen kerran ruotsiksi vuonna 1875. Tämä Suomen erityispiirteitä, kansaa ja historiaa esittelevä, hyvin isänmaallinen kirja oli tarkoitettu alempien luokkien lukukirjaksi ja sitä käytettiin kouluissa aina 1940-luvulle saakka. Joissain kouluissa sitä luettiin vielä 1960-luvulla. Itsekin muistan lapsuudestani, että Maamme kirja oli hyllyssä ja varsinkin isäni lueskeli siitä mielellään arvoituksia ja sanalaskuja. Ainakin pari vanhempaa sisarustani oli sitä lukenut koulussa.

Maamme kirjassa eteläkarjalaiset eivät ole oma heimonsa, vaan Saimaa on jakanut nykyisen Etelä-Karjalan alueen kahtia. Saimaan itäpuolella ja Karjalankannaksella asuneet ovat kuuluneet karjalaiseen heimoon ja Saimaan länsipuolella savolaiseen heimoon.

Karjalaisista Maamme kirja kertoo seuraavasti:

”Karjalainen on solakka-ruumiinen, hänellä on ruskea, kähärä tukka ja elävät siniset silmät. Hämäläisen rinnalla on Karjalainen enemmän avomielinen, ystävällinen, liikkuva ja toimelias, mutta myöskin enemmän puhelias, kerskaavainen, utelias ja pikavihainen. Matkustukset ja kauppa ovat hänelle mieluisia, hän kulkee pitkiä matkoja omassa maassaan ja viepi tavaroitaan Wenäjälle. Hän on hellätuntoinen; pian tulee hän surulliseksi ja pian taas iloiseksi; hän rakastaa leikkiä ja kauniita lauluja, joita hänen omat lauluniekkansa tekevät. ” Tämän lisäksi ”Karjalaiset ovat iloista ja aulia väkeä, joka mielellään elää hyvästi ja mielellään tarjoaa sekä antaa toisillekin.” Muistaapa Topelius myös mainita, että ”Etelä-Karjalassa leipoo emäntä joka päivä lämmintä leipää.” ”Karjalainen on kuin päivänpuoli Suomen kansasta: avomielinen, kohtelias, vilkas ja kevytmielinen, helposti ohjattava ja helposti eksytetty, herkkäuskoinen kuin lapsi, ei kuitenkaan ilman suomalaisen itsepintaisuutta, mutta herkkä oppimaan.”

Savolaiset puolestaan asuttavat Saimaan länsirantoja. He ovat tiedonhakuisia ja hyväpäisiä, ja tästä syystä ovat asuttaneet Saimaan rannat karjalaisia aiemmin ja ovat siksi myös varakkaampia. ”Savolainen on ymmärtävämpi ja omaa etuansa enemmän katsova mies, kuin hyväntahtoinen Karjalainen.” Savolaisen hevoset juoksevat kovempaa ja lehmät lypsävät enemmän.

Tässä kohtaa kyllä hymyilyttää. Vai tällaisia eteläkarjalaiset ovat. Tämähän on kuin horoskooppia lukisi. Tietysti piirteistä voi poimia ne miellyttävimmät ja uskoa sitten siihen. Onhan siellä tuttuakin – kauppaa Venäjän kanssa on käyty ja Venäjä-osaamista on korostettu aina näihin päiviin saakka.

Tutkijat ovat myös hämmästelleet kuinka kauaskantoisia vaikutuksia Maamme kirjalla on ollut. Ajatus iloisista karjalaisista elää vahvana esimerkiksi matkailumainonnassa. Mainoksissa ei kansanluonteen negatiivisempia puolia haluta tuoda esille, mutta Internetin ihmeellisessä maailmassa silmiini osui Ylen Sari Lehtisen kirjoitus ”Lappeenrannan tapa” vuodelta 2013, jossa hän pilke silmäkulmassa (näin uskallan tulkita) pohdiskelee onko iloinen lappeenrantalainen vain myyttinen olento. Lehtinen kirjoittaa, että ”vilkkaat ja iloiset karjalaiset, joina me lappeenrantalaiset haluamme itsemme mieltää, ovat kuolleet sukupuuttoon jo valovuosia sitten. Jäljelle on jäänyt kyynisiä kyttääjiä, arjen ankeuttajia ja kateellisia, kaveria varauksella tarkkailevia kanssaihmisiä”. Ei mikään mairitteleva kuva. Veistä haavassa kääntääkseen Lehtinen vielä kehaisee Imatraa – siellä on löydetty yhdessä tekemisen ”sampo” ja ihmiset ovat innolla mukana yhteisissä touhuissa. Kirjoitukseen on tullut peräti 53 kommenttia, joten jonkinlaista vastakaikua kirjoitus on alueen ihmisissä herättänyt. Osa kommentoijista on Lehtisen kanssa samaa mieltä, osa vastustaa. Osa on ottanut kirjoituksen hyvinkin vakavasti, osa huumorilla.

Ehkäpä heimoajattelussa on ollut jotain perääkin eikä kyse ole ollut vain stereotyypioista tai kulttuurista piirteistä, sillä muutamia vuosia sitten tarkastettu väitöskirja paljasti, että länsi- ja itäsuomalaiset eroavat geneettisesti toisistaan hämmästyttävän paljon. 

Miten sinä kuvailisit eteläkarjalaisia? Millä tavoin me eroamme muista? Keitä nämä muut ovat?

Kursiivilla kirjoitetut pätkät ovat suoria lainauksia Topeliuksen Maamme kirjasta. Sitä voi lukea vaikkapa osoitteessa https://fi.wikisource.org/wiki/Maamme_kirja . Teoksesta löytyy tietoa myös Joensuun maakunta-arkiston verkkonäyttelystä.