Eteläkarjalainen luontosuhde osa 1: METSÄ

Rakastan metsiä, mutta täällä Etelä-Karjalassa tai Etelä-Suomessa ylipäätään metsäsuhteeni on ongelmallinen. Pohjois-Pohjanmaalla kasvaneena, eteläisessä Lapissa kesäni viettäneenä, tunnen aina olevani jotenkin väärässä paikassa, kun kävelen eteläkarjalaisessa metsässä. Jos lähden mustikkametsään, joudun yleensä märkään, heinäiseen ryteikköön tai synkkään kuusikkoon, jossa ei ole aluskasvillisuutta laisinkaan. Jos taas etsin puolukoita, joudun monesti hakkuuaukioille, jossa puolukan sijaan kasvaa heinää. Marjojen löytäminen on yhä, 13 vuoden Etelä-Karjalassa asumisen jälkeen, vähän sattuman kauppaa. Erityisesti hillareissut suuntautuvat yhä edelleen pohjoisen tutuille soille.

Suomalaisilla sanotaan olevan erityinen suhde metsiin ja metsät liitetään vahvasti osaksi suomalaisuutta myös ulkomailla. Tämä tuntuu aika luonnolliselta, sillä yli 70 % Suomen pinta-alasta on metsää. Suomalainen metsäsuhde on huomioitu myös aineettoman kulttuuriperinnön wikissä. Siellä kerrotaan, että

”Metsäkulttuurilla tarkoitetaan metsiin liittyviä yksilöiden ja yhteisöjen toimintatapoja, käytäntöjä, käsityksiä, merkityksiä ja arvoja, joita jaetaan sosiaalisessa yhteydessä. Metsäkulttuuri syntyy ihmisen ja metsän vuorovaikutuksessa ja ilmenee monitahoisina metsiin liittyvinä arvoina ja erilaisina metsienkäyttötapoina, jotka liittyvät elinkeinoihin, harrastuksiin ja elämäntapoihin. Suomalaisten metsäsuhde ei ole yksiulotteinen, vaan siihen on aina sisältynyt erilaisia näkökulmia.”

Mistä tekijöistä rakentuu eteläkarjalainen metsäkulttuuri?

Eteläkarjalaisissa metsissä näkyy selvästi, että asumme merkittävässä metsäteollisuuskeskittymässä. Metsät täälläpäin ovat puupeltoja, talousmetsää. Puut kasvavat usein suorissa riveissä ja maisema muuttuu jatkuvasti metsätalouden seurauksena. Meneepä Etelä-Karjalassa mihin tahansa luontopolulle, ne kulkevat usein pitkin metsäautoteitä ja jossain kohti tulee aina vastaan hakkuuaukio. Ymmärrän, että metsänhakkuut ovat taloudellisesti merkittäviä, mutta silti sydämessä kirpaisee. Mikä luontopolku se tämä tämmöinen on? Miksi tämäkin läntti on pitänyt parturoida ja jäljellä on vaan ryteikkö? Luonnonvarakeskuksen tutkimuksen mukaan Etelä-Karjalassa metsien suojeluprosentti on Suomen pienin, vain reilut 2 %.

Suomessa elinkeinojen ja elinympäristöjen sidos metsäluontoon on vahva. Niin kansanperinne kuin tämän päivän yhteiskunnallinen keskustelukin kuvastavat moniulotteista metsäsuhdetta. Myös Etelä-Karjalassa metsätalous on merkittävä osa eteläkarjalaista kulttuuriperintöä, samoin siihen liittyvät metsätyöt ja aikojen saatossa paljon muuttunut metsäammattilaisuus. Kesällä lähimetsäämme raivasi mies moottorisahalla ja kun astun ulos, kuulen, kuinka metsäkone kaataa metsää jossain lähistöllä. Metsät ovat olleet myös maataloudessa merkittävä lisätulonlähde. ”Metsä oli maatiloille pankki, josta säästäen käytettynä voitiin tehdä nostoja.” (Lemin historia, s. 281.)

 Luumäen historiasta löytyy seuraavanlainen kuvaus paikallisesta metsäsuhteesta. Kuvaus on päivätty vuoteen 1870 (s. 333):

”Metsät olivat paljon tihentyneet kaskeamisen väistyessä, mutta toisaalta kulutti kasvava väestö yhä enemmän puuta moninaisiin tarpeisiinsa. Jos syrjemmällä metsä elpyi, niin asuinpaikkojen äärellä se oli kovassa käytössä. Vähänkin parempi puu pyrittiin myymään. Metsät olivat kohonneet uuteen arvoon. Aina oli tervaa ja tukkeja myyty, mutta vasta nyt puu oli noussut todelliseen arvoon. Rahaa tuli runsaasti ilman työtä – se oli uutta. Jälkihoidosta ei välitetty, joten epäilemättä olivat metsät useimmissa paikoissa surkean näköisiä.”

Luumäen metsäkuvauksessa huomio kiinnittyy siihen, että metsänomistajan sanottiin saavan metsästä hyötyä ilman työtä. Sama huomio löytyy myös Lemin historiasta: ”metsä kasvoi itsekseen ja siitä saatiin tuloa ilman viljelijän omaa työpanosta”. Vaikka ajatuksen ymmärtää, niin se on silti hieman harhaanjohtava, sillä metsätöihin liittyi huolenpitoa, hakkuuta, kuljetusta. Myöhemmin metsien hävittämisen ehkäisyyn alettiin kiinnittää enemmän huomiota. Säädettiin yksityismetsälaki ja paikalliset metsänhoitolautakunnat perustettiin. Metsänomistajia ryhdyttiin valistamaan metsänhoidossa ja puunkaatajista tuli metsäammattilaisia. Nykypäivän metsäammattilaisia tutkinut antropologi Tiina Suopajärvi on todennut, että edelleen 2000-luvun alussa metsäammattilaiset perustelevat tehokkaaseen puuntuotantoon tähtäävää metsänhoitoa toisen maailmansodan jälkeisellä suomalaisen yhteiskunnan jälleenrakentamisella ja hyvinvointivaltion ylläpitämisellä.

Ympäristöestetiikan emeritusprofessori Yrjö Sepänmaa on kirjoittanut, että korpien raivaajille metsä oli vihollinen. Metsä työntyi takaisin heti kun raivaajan voimat ehtyivät tai kun pellot hylättiin. Metsittyminen oli villiintymistä ja kehitys on mielletty kulkevaksi metsästä kyliin ja kaupunkeihin, ei toisinpäin. Nykyiset puupellot voidaankin nähdä kesytettyinä metsinä, joista puuttuu villiin luontoon liitettävä arvaamattomuus.

Suomalaisesta metsäsuhteesta puhuttaessa korostetaan usein suomalaisten erityisen läheistä suhdetta luontoon. Metsä on nykyisin usein myös virkistäytymisen ja hyvinvoinnin lähde, hiljentymisen paikka arjen kiireessä. Metsässä sielu lepää. Metsän estetiikkaa pohtivalle metsä edustaa luonnon alkuvoimia. Varsinkin vanhat metsät kantavat ajan ja ikuisuuden leimaa. Kukapa ei olisi joskus laskenut puun vuosirenkaita ja pohtinut, mitä kaikkea vanha puu onkaan nähnyt.

Omien havaintojeni mukaan meillä on myös toisenlainen, hieman raadollisempi suhde metsäluontoon. Metsä on meille roskakori, paikka, jonne voimme huoletta toimittaa jätteemme (ilmaiseksi) ja toivoa, että ne häviävät ennen kuin seuraava henkilö osuu paikalle. Olen retkilläni törmännyt lukemattomiin huonekaluihin, autonrenkaisiin ja vanhoihin autonromuihin, puhumattakaan kuoppiin piilotetuista vanhoista pesukoneista, talousjätteistä ja pienemmistä roskista. Tämä on sellaista suomalaista luontosuhdetta, josta ei tutkimuksissa tai Suomi-kuvaa kiillottavissa mainoksissa juurikaan puhuta.

Mistä tekijöistä sinun metsäsuhteesi rakentuu?

Kirjallisuutta:

Kumpulainen, K. & Miettinen, T. 1992. Luumäen historia. Luumäki.

Sepänmaa, Y., Heikkilä-Palo, L. & Kaukio, V. (toim.) 2003. Metsään mieleni. Helsinki.

Suopajärvi, T. 2012. Liukuvat metsäyhteisöt. Yhteisöllisyys metsäammattilaisten luonnonsuojelukertomuksissa. Artikkeli teoksessa Ympäristö ja kulttuuri. Toim. Kallinen, T., Nygren, A. ja Tammisto, T. Helsinki.

Talka, A., Europaeus, M., Heininen, M. & Kähtävä-Marttinen, M. 2009. Pitäjä ison kiven takana. Lemin historia. Jyväskylä.